Murut rokkaa

Kuva: Melissa Mäntylä

Kotiuduin juuri Mururockista. Yö on ehdottomasti parasta aikaa bloggailulle kun turha itsekritiikki peittyy väsymykseen, joten nyt mennään. Veikkaisin, että tämä tulee sisältämään aika paljon hehkutusta ja ylisanoja, mutta jokainen varmasti aidosti ja aiheesta.

Ensin on pakko sanoa pari sanaa Murusta. En ole ravintolakriitikko millään mittarilla, mutta hyvän meiningin tuntee silti. Henkilökunta tuntui nauttivan työstään ja sen aisti ulko-ovelle asti. Vastaanotto oli lämmin ja hienostunut olematta yhtään jäykkä tai teennäinen. Pelkäsin etukäteen, osaisinko olla ihmisiksi niin hienossa ravintolassa, mutta riittikin kun oli vaan oma sekopäinen itsensä.

Opin mm. syömään osteria ja maistoin monia muitakin tuntemattomia raaka-aineita: kuusenkerkkää ja Ron Mossin vaimon reseptillä tehtyä Gumbo-keittoa. Ruuat olivat tietenkin kaikki ihan mahtavia : erikoisia, mutta maukkaita niin suussa kuin visuaalisestikin. Oon kerran aiemminkin syönyt Murun luomuksia ja tälläkin kertaa jälkkäri oli suuri suosikki: raikasta, mutta silti niin syntisen sokerista.

Sitten perusasioiden äärelle: vaikka Mururock on konseptina ja tapahtumana  kaunis ja helppo allekirjoittaa, mihinkäs sitä Fanityttö motiiveistaan pääsisi. Mikko oli Henri Alenin lisäksi tapahtuman toisena pääjehuna, joten pakkohan sinne oli päästä. Kun joku asia osuu elämässäni fanituslokeroon, hinta tai muu uhraus on erittäin toisarvoista. Fanitus antaa niin valtavasti, että sille haluaa maksaa avokätisesti takaisin. Jotta ei menisi ihan jeesusteluksi, samaan hengenvetoon on myös todettava, että itsekkäästi myös tarvitsen idoleitani kestääkseni oman elämäni sekasortoa järjissäni.

Mun maailman korjaamisen lisäksi (todennäköisesti tiedostamattaan) Mikko toimi tapahtumassa musiikkimaestrona (oli tehnyt jokaisen ruokalajin teemaan sopivan biisilistan) sekä Henrin apuna hovimestarina. Luontevaa ja viihdyttävää hostaamista! Itse sen sijaan olin kohdatessamme ihan jäässä: missä alkeellisinkaan verbaliikka tai normaali fanitytön innostus. Yleensä se räiskyy niin yli, että siitä sympaattiseksikin kutsutusta sekoilusta ja yli-energisestä hysteriasta ei meinaa tulla loppua.

Ehkä kaikki aistini oli niin kyllästetty ärsykkeillä, että käsittelykyky yksinkertaisesti loppui. Kai mulle uusi ja hallitsematon tilanne toi myös pintaan vanhoja, turhia pelkoja: entä jos kaikki tuijottaa tai Mikko hermostuukin jostain mitä teen tai sanon. Täysin järjetöntä tiedostamatonta epävarmuutta, sillä nykyään Mikko on lempeintä ikinä eikä vuosien takaisesta nihkeydestä ole enää merkkiäkään. Onnistun nykyään yhä useammin jättämään ikävät tapahtumat menneisyyteen, mutta epämukavuusalueella tulee välillä näitä muistumia. Kasvua, pikkuhiljaa eteenpäin ja paremmin.

Joka tapauksessa olin sisäisesti erittäin kiitollinen, että Mikko taas jälleen antoi aikaansa mulle. Olen usein täälläkin ollut kurmuuttamassa Mikkoa Twitter-vastailuista (vastasi muuten tällä kertaa, jess!!) ja muista, mutta pohjimmiltani arvostan häntä ihan valtavasti. Inspiroiva ja ymmärtäväinen tyyppi eli juuri mitä kaltaiseni kaikki vaikutteet imevä pesusieni tarvitsee säännöllisesti lähelleen. Jos ikinä uhkaan lopettavani Mikon (tai Maijan tai Samulin) fanittamisen, tiedätte mun valehtelevan. Ei se luovuttamisvaihe ikinä kestä paria viikkoa kauempaa.

Fanityttö Heidi