Olen näissä kirjoituksissa paasannut usein siitä, kuinka fanituksen tulee olla aitoa. Olen pyrkinyt myös tässä blogissa olemaan aito itseni ja sainkin siitä tänään kivaa palautetta, että näytän täällä tunteitani reilusti. Fanituksessa on kuitenkin aina kaksi osapuolta, fani ja idoli ja siinä yhtälössä myös idolin täytyy pelata avoimin kortein. Fanituksessa idolin ei tarvitse enää yrittää miellyttää säilyttääkseen fanin yleisössään: täytyy olla vuosisadan kusipäisin idoli, jotta fani nostaa kytkintä tai sit se ei ole fani koskaan ollutkaan.
Idolin ja fanin tulisi molempien kyetä kommunikoimaan suoraan myös ikävissä tilanteissa: jos idoli on tehnyt jotain mänttimäistä, fanin fanitus on idolille liikaa tai muuten homma ei ole toiselle kivaa. Fanitus on luottamussuhde, jossa molemmilla on vähintään oikeus ja jopa velvollisuus ilmaista tarpeitaan. Fanittaminen on usein niin intensiivistä, että jos kommunikaatio ei ole suoraa, se kuristaa pahimmassa tapauksessa molempia.
Syy, miksi kirjoitan tästä on, että olen itse tilanteessa, jossa kommunikaatio kusee. Asiasta on keskusteltu viimeksi pari kuukautta sitten ilman mainittavia tuloksia. Muuten keskustelu oli kyllä hedelmällinen ja antoisa, mutta "Ehditkö nähdä keikan jälkeen?" -Twitterkeskustelut muistuttavat edelleen allekirjoittaneen yksinpuhelua. Ärsyttävää, kun en voi tietää ja varautua siihen, että ehtiikö Mikko nähdä keikan jälkeen vai ei.
Miksi hän ei sitten vastaa? Jos keksit yksiselitteisen vastauksen tähän, halaan sua tiukasti ja olen pitkään erittäin kiitollinen. Mulla on tarjota ainoastaan kasapäin kysymyksiä: Eikö hän uskalla sanoa, että ei nähdä tällä kertaa? Tai että pidettäisiin taukoa? Onko hän loukkaantunut tästä blogista tai jostain muusta mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä? Eikö hän tällä hetkellä tai ikinä jaksa fanittamista? Eikö hän ole tajunnut tiedonkulun merkitystä? Onko Twitter jotenkin väärä viestintäkanava tähän? Eikö hän halua tavata tai sopia tapaamisia ainakaan etukäteen? Paljon kysymyksiä ja ainoastaan yksi varma tieto: alussa mainittu kusipäinen idoli hän EI ole. Joku muu tässä nyt mättää.
Olettaen että te rakkaat lukijat olette tässä tilanteessa yhtä suurena kysymysmerkkinä kuin minäkin, ratkaisuiksi on tarjolla kolme vaihtoehtoa: uusi keskustelunavaus aiheesta, olettama ettei hän halua faneja (eli fanituksen lopettaminen ainakin kohtaamisten osalta) tai odottaminen ja toivominen että aika ratkaisee asiat. Ensimmäinen näistä olisi tietysti kaikista järkevin, jos vaan saan hänestä jotain irti. Tässä kohtaa peräänkuulutetaan aiemmin mainittua idolin ja fanin luottamussuhdetta. Toinen vaihtoehto on näistä mulle se rajuin ja epämieluisin ja tuntuisi jopa ylireagoinnilta tehdä niin lopullisia päätöksiä. Odottaminen taas on niin passiivista eikä kärsivällisyys ole parhaita puoliani.
Todennäköisimmin löydän itseni louskuttamasta tätä asiaa hänelle uudestaan hyvinkin nopeasti ja sit ei auta kuin toivoa parasta, että mysteeri ratkeaa ja asiat järjestyy. Pidättehän peukkuja.(-:
Fanityttö Heidi
17. kesäkuuta 2014
15. kesäkuuta 2014
Kerkko Koskinen Kollektiivi: Tallinnan-lautta & Lokki
Ensin tunnustus: kun kuulin Maijan liittyvän Kerkko Koskinen Kollektiiviin, en ollut ihan järjettömän innoissani. Olin kuullut Kollektiivilta aiemmin pari biisiä ja tuominnut aika jyrkästikin tekotaiteelliseksi hipsterikuoroksi. Jotenkin Kollektiivin musiikista ja ulkoisesta habituksesta tuli mieleen armeijan järjestys ja kirkon konservatiivisuus. Rokkirymyämistä rakastavalle fanitytölle aika karmea mielikuva.
Sitten tuli uuden kokoonpanon ensimmäinen sinkku Tallinnan-lautta ja huokaisin helpotuksesta: tykästyin siihen täysin. Ei niin rock kuin Maijan soolotuotanto, mutta jotenkin raikkaampi äänimaailma kuin Kollektiivin aiemmissa biiseissä ja Maijan teksti toi biisiin kaivattua särmää. Ilmestymisen jälkeen olen hoilannut sitä todella usein:"Teinit mulkoilee pöydästä niitä/ me ei olla ikinä niin kuin noi". Erilainen, mutta ei lainkaan paha.
Sinkun ilmestymisen jälkeen näin Kollektiivin tv-vedon Emma-gaalassa Tallinnan-lautasta ja livenä pari vanhempaa biisiä Savoyssa Naistenpäivän konsertissa. Tallinnan-lautta svengasi hyvin tv:ssä (vaikka Maijalla tuntuikin välillä olevan vaikeuksia olla ottamatta koko showta omiin käsiin) eikä esiintyminen ollut lainkaan niin jäykkää, kun olin mielikuvissani pelännyt. Livenä tykkäsin myös parista vanhemmasta biisistä, joten ehkä on todettavissa pientä vanhan fanijäärän pehmenemistä, kun ensimmäinen Kollektiivi-biisi jossa Maija oli mukana osoittautui hyväksi.
(Kuva poikkeuksellisesti Googlesta)
Tällä viikolla julkaistiin "uuden" Kollektiivin toinen sinkku nimeltään Lokki . Se ei kolahtanut heti kuten Tallinnan-lautta, mutta nyt useamman kuuntelun jälkeen tykkään siitäkin. Biisin video on sekava ja selvästi kehnompi kuin Tallinnan-lautan video (muutenkin pidän eniten videoista, joissa keskitytään bändiin kuten keikalla/muuten rundilla kuvatut videot), mutta biisi svengaa kivasti ja toimii varmasti syyskuun Kulttuuritalon keikalla, jonne toki olen menossa. Biisin tekijätietoja ei ole tällä hetkellä saatavilla, mutta teksti voisi olla ehkä Maijan ja Kerkon yhteistuotantoa, sillä muutamissa ilmauksissa on jotain erittäin Maijamaista:"taas on joku nuori/ ja sillä läikkyi yli" ja "juoppojen molskahtavan piemeään veteen" voisivat hyvin olla Maijan kynästä.
Kokonaisuutena kaipaan valtavasti Maijan soolokeikkojen rokkimeininkiä, mutta ei Maijan Kollektiivi-jäsenyys ole lainkaan huono asia: välillä jotain erilaista ja taas uusia kokemuksia fanituksen tiellä ja toki mahdollisuus tavata ensimmäistä ja edelleen suurta idoliani ennen ensi vuoden soolouran uutta alkua. Nyt huomaan, että on aika iso ikävä ja tällä hetkellä Maija missä vaan kelpaisi, kunhan se tapahtuu pian.
Fanityttö Heidi
Sitten tuli uuden kokoonpanon ensimmäinen sinkku Tallinnan-lautta ja huokaisin helpotuksesta: tykästyin siihen täysin. Ei niin rock kuin Maijan soolotuotanto, mutta jotenkin raikkaampi äänimaailma kuin Kollektiivin aiemmissa biiseissä ja Maijan teksti toi biisiin kaivattua särmää. Ilmestymisen jälkeen olen hoilannut sitä todella usein:"Teinit mulkoilee pöydästä niitä/ me ei olla ikinä niin kuin noi". Erilainen, mutta ei lainkaan paha.
Sinkun ilmestymisen jälkeen näin Kollektiivin tv-vedon Emma-gaalassa Tallinnan-lautasta ja livenä pari vanhempaa biisiä Savoyssa Naistenpäivän konsertissa. Tallinnan-lautta svengasi hyvin tv:ssä (vaikka Maijalla tuntuikin välillä olevan vaikeuksia olla ottamatta koko showta omiin käsiin) eikä esiintyminen ollut lainkaan niin jäykkää, kun olin mielikuvissani pelännyt. Livenä tykkäsin myös parista vanhemmasta biisistä, joten ehkä on todettavissa pientä vanhan fanijäärän pehmenemistä, kun ensimmäinen Kollektiivi-biisi jossa Maija oli mukana osoittautui hyväksi.
(Kuva poikkeuksellisesti Googlesta)
Tällä viikolla julkaistiin "uuden" Kollektiivin toinen sinkku nimeltään Lokki . Se ei kolahtanut heti kuten Tallinnan-lautta, mutta nyt useamman kuuntelun jälkeen tykkään siitäkin. Biisin video on sekava ja selvästi kehnompi kuin Tallinnan-lautan video (muutenkin pidän eniten videoista, joissa keskitytään bändiin kuten keikalla/muuten rundilla kuvatut videot), mutta biisi svengaa kivasti ja toimii varmasti syyskuun Kulttuuritalon keikalla, jonne toki olen menossa. Biisin tekijätietoja ei ole tällä hetkellä saatavilla, mutta teksti voisi olla ehkä Maijan ja Kerkon yhteistuotantoa, sillä muutamissa ilmauksissa on jotain erittäin Maijamaista:"taas on joku nuori/ ja sillä läikkyi yli" ja "juoppojen molskahtavan piemeään veteen" voisivat hyvin olla Maijan kynästä.
Kokonaisuutena kaipaan valtavasti Maijan soolokeikkojen rokkimeininkiä, mutta ei Maijan Kollektiivi-jäsenyys ole lainkaan huono asia: välillä jotain erilaista ja taas uusia kokemuksia fanituksen tiellä ja toki mahdollisuus tavata ensimmäistä ja edelleen suurta idoliani ennen ensi vuoden soolouran uutta alkua. Nyt huomaan, että on aika iso ikävä ja tällä hetkellä Maija missä vaan kelpaisi, kunhan se tapahtuu pian.
Fanityttö Heidi
12. kesäkuuta 2014
R-e-s-p-e-c-t
Kehotin ihmisiä Twitterissä antamaan läheistensä katsoa jalkapallon MM-kisoja rauhassa. Twiittini perustui ajatukseen muiden intohimon kunnioittamisesta. Loukkaat ihmistä pahimmalla mahdollisella tavalla väheksymällä hänen intohimoaan. Intohimo voi olla joku urheilulaji, hyvä ruoka tai mikä tahansa muu asia, mikä tuottaa kokijalleen valtavaa mielihyvää. Intohimoa ei pidä sekoittaa haitalliseen riippuvuuteen, joka satuttaa henkilöä itseä ja tämän läheisiä. Alkoholismi ei ole intohimoa alkoholiin, se on sairaus.
Kenellekään ei liene yllätys, että oma intohimoni on fanitus, jonka kohteina ovat timanttiset Maija Vilkkumaa ja Mikko Kosonen ja tähän kaartiin pyrkii tunkemaan myös Samuli Putro. Muusikoita kaikki, joten vapaa-aikani kuluu pitkälti keikoilla, valmistautumassa keikkoihin tai palautumassa keikoilta. Lisäksi päivitän tätä blogia, seuraan idolieni mediaesiintymisiä, hankin tai teen fanilahjoja ja puhun fanituksestani valtavia määriä. Edes arkinen kauppareissu ei tapahdu ilman fanitusta: pakkaan ostokset Nainen katolla -kirjan mukana tulleeseen kangaskassiin, jossa on vieläpä Maijan nimikirjoitus.
Arvostan suuresti niitä ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella fanitushöpinöitäni ja jopa vähän innostua mukana, vaikkeivät itse ihan samaa paloa kokisikaan. Tätä myötäelämistä näytetään pienillä teoilla: muistutuksia idolieni mediaesiintymisistä, kyselemistä keikoista, twiittejä Mikolle mun puolesta ja muita ihania pikku piristyksiä. On aivan jees kytätä yöllä Hansin grillibileet -ohjelman mainosta, koska Mikko sattuu vilahtamaan siinä. Mikko on muuten mukana jaksossa, joka tulee ensi torstaina ja uusinta sunnuntaina.
Joskus aivan riittävää toisen intohimon kunnioittamista on se, että oikeassa paikassa tajuaa pitää päänsä kiinni. Vaikket täysin ymmärtäisi miksi on siistiä käyttää etelänmatkan verran rahaa kesäfestareihin lähinnä fanituksen nimissä, ei sun tarvitsekaan. Voit vain todeta, että elämä on täynnä valintoja ja kunnioitat mun valintaa, vaikket itse toimisi samoin. Perheeni soveltaa tätä toimintatapaa melko usein: siskoni hyväksyi hiljaa, että odotimme Mikkoa keikkapaikalla siinä vaiheessa, kun kaikki muut olivat jo lähteneet ja fanitukseen käyttämäni raha ja aika on aihe, josta ei tarvitse vanhempieni kanssa keskustella. Kaikki ovat tyytyväisiä.
Sitten on se toinen puoli: ne viheliäiset pässinpäät, jotka kehtaavat avoimesti halveksua, että miten voin olla niin tyhmä että fanitan ja mitä oikein sillä yritän korvata. He naureskelevat pilkallisesti, eivät hyväntahtoisen huvittuneesti, fanitushöpinöilleni. He saavat mut jättimäisen sisäisen raivon valtaan ja samalla tuntemaan itseni nollan tähden halpaleffaksi, jota katsotaan krapulapäissään kun ostostv:kin on lakossa. Nämä ihmiset menettävät heti kaiken kunnioitukseni: kunnioitusta saa kunnioittamalla. Näin olemme keksineet ikiliikkujan, missäs se mun Nobel viipyy?
Ensi kerralla kun ystäväsi tai edes tuttavasi tai jopa vieras ihminen selittää sinulle innoissaan aiheesta, joka on selvästi hänelle sydämen asia, mieti: haluatko kuunnella, kunnioittaa ja oppia aiheesta lisää vai haluatko olla muita alentava pässinpää, joka pilaa kaikkien fiilikset? Se miten käyttäydyt muita kohtaan, kertoo suoraan siitä, millainen olet itse. Neuvo oman ihmisyytesi parantamiseen:
R-e-s-p-e-c-t.
Fanityttö Heidi
Kenellekään ei liene yllätys, että oma intohimoni on fanitus, jonka kohteina ovat timanttiset Maija Vilkkumaa ja Mikko Kosonen ja tähän kaartiin pyrkii tunkemaan myös Samuli Putro. Muusikoita kaikki, joten vapaa-aikani kuluu pitkälti keikoilla, valmistautumassa keikkoihin tai palautumassa keikoilta. Lisäksi päivitän tätä blogia, seuraan idolieni mediaesiintymisiä, hankin tai teen fanilahjoja ja puhun fanituksestani valtavia määriä. Edes arkinen kauppareissu ei tapahdu ilman fanitusta: pakkaan ostokset Nainen katolla -kirjan mukana tulleeseen kangaskassiin, jossa on vieläpä Maijan nimikirjoitus.
Arvostan suuresti niitä ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella fanitushöpinöitäni ja jopa vähän innostua mukana, vaikkeivät itse ihan samaa paloa kokisikaan. Tätä myötäelämistä näytetään pienillä teoilla: muistutuksia idolieni mediaesiintymisistä, kyselemistä keikoista, twiittejä Mikolle mun puolesta ja muita ihania pikku piristyksiä. On aivan jees kytätä yöllä Hansin grillibileet -ohjelman mainosta, koska Mikko sattuu vilahtamaan siinä. Mikko on muuten mukana jaksossa, joka tulee ensi torstaina ja uusinta sunnuntaina.
Joskus aivan riittävää toisen intohimon kunnioittamista on se, että oikeassa paikassa tajuaa pitää päänsä kiinni. Vaikket täysin ymmärtäisi miksi on siistiä käyttää etelänmatkan verran rahaa kesäfestareihin lähinnä fanituksen nimissä, ei sun tarvitsekaan. Voit vain todeta, että elämä on täynnä valintoja ja kunnioitat mun valintaa, vaikket itse toimisi samoin. Perheeni soveltaa tätä toimintatapaa melko usein: siskoni hyväksyi hiljaa, että odotimme Mikkoa keikkapaikalla siinä vaiheessa, kun kaikki muut olivat jo lähteneet ja fanitukseen käyttämäni raha ja aika on aihe, josta ei tarvitse vanhempieni kanssa keskustella. Kaikki ovat tyytyväisiä.
Sitten on se toinen puoli: ne viheliäiset pässinpäät, jotka kehtaavat avoimesti halveksua, että miten voin olla niin tyhmä että fanitan ja mitä oikein sillä yritän korvata. He naureskelevat pilkallisesti, eivät hyväntahtoisen huvittuneesti, fanitushöpinöilleni. He saavat mut jättimäisen sisäisen raivon valtaan ja samalla tuntemaan itseni nollan tähden halpaleffaksi, jota katsotaan krapulapäissään kun ostostv:kin on lakossa. Nämä ihmiset menettävät heti kaiken kunnioitukseni: kunnioitusta saa kunnioittamalla. Näin olemme keksineet ikiliikkujan, missäs se mun Nobel viipyy?
Ensi kerralla kun ystäväsi tai edes tuttavasi tai jopa vieras ihminen selittää sinulle innoissaan aiheesta, joka on selvästi hänelle sydämen asia, mieti: haluatko kuunnella, kunnioittaa ja oppia aiheesta lisää vai haluatko olla muita alentava pässinpää, joka pilaa kaikkien fiilikset? Se miten käyttäydyt muita kohtaan, kertoo suoraan siitä, millainen olet itse. Neuvo oman ihmisyytesi parantamiseen:
R-e-s-p-e-c-t.
Fanityttö Heidi
11. kesäkuuta 2014
Top-5 Fanituskommellukset
Lueskelin kesäloman ratoksi Timo Raution kirjaa Rokatessa roiskuu osa 1 - Suomirokin levottomimmat sattumukset, jossa tutut ja (itselleni) vähän vieraammat artistit ja bändiläiset kertovat keikkaelämän usein viinanhuuruisista kommelluksista. Antiikkisuudestaan (2002) huolimatta kirja jaksaa hauskuuttaa edelleen, suosittelen lukemaan. Fanityttöä miellyttivät erityisesti pätkät, joissa ääneen pääsivät Maija Vilkkumaa (Hunajamelonit, Tarharyhmä ja sooloura) sekä Samuli Putro (Zen Cafe): epävireisiä kitaroita, paskoja jatkobileitä ja känninen etäisesti tuttu amatööri-valomies. Lukekaa itse loput.
Tuosta kirjasta sain inspiraation muistella omia kommelluksiani lavan edestä, fanina. Voisi kuvitella, että tämä lista olisi lyhyt, sillä nautittujen alkoholiannosten määrä on keikkareissuilla nolla ja etukäteinen suunnitelmallisuus noin tuhat. Heidin minuuttiaikataulut on jo käsite. Vaikken logistisena ratkaisuna liftaa tuntemattomien kyytiin tai univeloissani yövy sillan alla, jotenkin sitä silti sattuu ja tapahtuu. Oma diagnoosini on hyväntahtoinen koheltaminen, ennakkoluuloton räveltäminen plus järjetön säätäminen.
Seuraavassa vähän listaa näistä sattumuksista. Painottuvat aika uusiin tapauksiin, sillä joskus olin vielä jotenkin salonkikelpoinen fanityttö ja toki alaikäisenä keikkojen määräkin oli vähäisempi ja teininä netissä tuli lähinnä vaan auottua päätä, syyttä ja syystä. Järjestykseen näitä tohelointeja on mahdotonta laittaa, kaikki naurattavat näin jälkeenpäin.
5. "MIKKO K, MEILLÄ ON LAHJA"
Tämä stoori ajoittuu keväälle 2012, jolloin nyt jo edesmenneessä Musiikkiteatteri Koitossa pyöri musikaali legendaarisesta The Beatles-yhtyeestä. Kuten ahkerimmat lukijat tietävät, olen mestari kriisiyttämään faniuttani ja tämä episodi toimi pahimman, vuosia kestäneen kriisin ratkaisijana. Olin katsomassa em. musikaalia jo kolmatta kertaa seuranani silloinen avustajani ja rakas ystäväni, jolla on ihana tapa ilmaantua paikalle juuri silloin, kun hätä on suurin. Tällä kertaa olimme päättäneet, että sen sotkun oli pakko selvitä.
Ja kyllähän se selvisikin, kun keksimme keinon kohteen huomion saamiseksi: nimmarivihkosta sivu irti, siihen otsikon teksti ja yhteistuumin (jaettu nolous on pienempi nolous) tämän pienen lappusen kanssa viimeisten biisien aikana lavan eteen. Yritimme olla mahdollisimman huomaamattomia, mutta hienossa teatterisalissa (juhlavaatteet ja mahdollisuus dinneriin) erotuimme väkisinkin joukosta. Kaiken kukkuraksi kaikki muut esiintyjät huomasivat meidät ja lappumme paitsi kohde itse, mutta viesti kulki onneksi perille ja lopulta saimme asiat hoidettua. Vähän nolottaa edelleen muistella, mutta tämä tapaus muodosti silti kestävän pohjan tulevaisuuden Mikko-fanitukselleni.
4. Lahjapussin arvoitus
Toinen fanituskommellus ajoittuu viime vuoden elokuuhun Taiteiden yöhön (Helsinki), jolloin olimme kaverini kanssa aistimassa meininkiä ja ennen kaikkea kuuntelemassa Maijan kirjaesittelyä Artekissa. Kirja oli jo ensikuulemalta täynnä hyviä hahmoja ja saimme nimmarit ja yhteiskuvat ja mulla oli mukana Maijalle fanilahja kuten yleensäkin. Fanilahja oli pakattu jokseenkin romanttishenkiseen lahjapussiin ja saimme kaverini kanssa neronleimauksen: halusimme tietää, päätyykö kyseinen pussi Maijan mukana kotiin asti.
Käytimme kadunvarteen pysäköityjä autoja näköesteinä ja korttelin kiertelyn jälkeen asetuimme passiin: Maija tuli ulos ja suuntasi viereiseen kapakkaan ehkä juhlistamaan onnistunutta kirjapromoa, mutta lahjapussin kohtalo ei meille selvinnyt. Sen sijaan huvitimme varmasti ohikulkijoita piileskelyllämme. Tässä vaiheessa syytä mainita, että alkoholilla EI ollut osuutta asiaan.
3. Junaton Järvenpää
Kolmas stoori liittyy Samulin keikkaan Järvenpäässä marraskuussa 2012. Ensinnäkin olin alunperinkin aliarvioinut keikkapaikalla kuluvan ajan: keikat voivat alkaa hyvin myöhässä ja fanitapaaminen 45min keikan jälkeen on vielä varsin kohtuullinen odotusaika. Mutta sössitty mikä sössitty, missasimme viimeisen pyörätuoliystävällisen junayhteyden ennen aamua. Siinä vaiheessa ei auttanut muu kuin ruveta soittamaan vakitaksille Helsinkiin, että tulisi noukkimaan meidät kotiin nukkumaan pakkasesta hytisemästä.
Onneksi löysimme kolmannen eksyneen fanilampaan jakamaan kustannuksia, niin reissu ei ollut kenellekään taloudellisesti katastrofi. Jos meillä olisi ollut yhtään enempää pokkaa, olisimme kylmyydestä johtuen ehkä yrittäneet pummia bändiltä kyytiä. Aikataulun venyminen oli itselleni vielä lisäongelma, koska majoitin samana viikonloppuna toiselle keikalle pyrkineen kaverini ja koska olin avaamassa ovea lopulta vasta aamuneljältä, jouduimme herättämään myös toisen kaverini naapurista, jotta majoitettava kaverini ei olisi joutunut viettämään lähes koko yötä ulkona. Sinä yönä naapurikaverikaan ei siis nukkunut.
2. Hippaa Turussa
Tämän sattumuksen tapahtumapaikka oli Juha Tapion keikka joulukuussa Turun Logomossa ja tätä komiikkaa olivat todistamassa edellisen tarinan naapurikaveri sekä hänen äitinsä ja kihlattunsa. Kaiken piti teoriassa olla niin selvää, kun voi vain olla: olimme Mikon kanssa sopineet selvästi Twitterissä että näämme salissa keikan jälkeen. Kaikki menikin aluksi hyvin, kun Mikko tuli nopeasti saliin juttelemaan järkkärin kanssa ja ajattelin jo, että tämähän meni helposti.
Yksi nopea Mikon käsiliike rikkoi tämän illuusion. Tulkitsin hänen huitovan meitä menemään alakertaan (logiikkaahan siinä ei olisi, mutta en ajatellut niin pitkälle siinä vaiheessa) ja lähdinkin kelaamaan muiden edellä tuhatta ja sataa kohti hissiä. Hetken päästä kuulen, kun keikkaseurueemme huutelee pysähtymään. Käännyn nopeasti 180 astetta ympäri ja huomaan Mikon seuranneen meitä käytävään. Olis tosiaan pitänyt jäädä sinne saliin odottamaan kiltisti eikä höntyillä ympäriinsä ja viivyttää jo Mikon valmiiksi kiireistä lähtöä. Idolien jahdatuksitulemisoikeudesta huolissaan oleville voin kertoa helpottavan tiedon: olen jahdannut Mikkoa ja Maijaa aika monta kertaa enemmän kuin he mua.
1. Vahinkoavautuminen
Viimeisen listan fanituskommelluksen tapahtumapaikka on tuttu ja paras Helsingin keikkapaikka Helsingin Tavastia-klubi ja Samuli Putron syksyn 2012 keikan jälkimainingit. Olimme sopineet Mikon kanssa taas Twitterissä, että näämme keikan jälkeen. Tässä vaiheessa on syytä mainita, että kyseessä taisi olla silloin toinen tai kolmas keikka, kun olimme vartavasten sopineet näkevämme ja siksi kummankin tapa toimia oli ainakin itselleni vielä vieras.
Noin tunnin odottelun jälkeen koko keikkaseurueemme minä etunenässä alkoi ihmetellä, että mihinhän Mikko oli jäänyt. Ajattelimme hänen unohtaneen ja yritimme sanoa parille takahuoneeseen menevälle tyypille, mutta joko he eivät kuulleet tai ajattelivat meidän olevan kännissä tai muuten vaan sekaisin. Aikaa kului ja luonteeni näytti kärsimättömyytensä ja minimaalisen kykynsä mitä tulee epävarmuuden sietämiseen: ennen kuin tajusinkaan, olin avautunut suht kovaan ääneen, että missä hemmetissä Mikko oikein lahnaili.
Vahinko vain, että olin selin bäkkärin oveen, joten en tajunnut tarpeeksi ajoissa sulkea turpaani ennen kuin tämä kaivattu kitaristi oli jo vieressä. Hups, hups ja hups. En oikeasti riehunut edes odotteluajasta, ainoastaan siitä epävarmuudesta, että onko hän tulossa lainkaan. Vähän on hävettänyt jälkikäteen, kun hän on myöhemmin kysynyt, että ei kai tällä kertaa kestänyt liian kauan. En haluaisi leimaantua turhasta riehujaksi. Sen opin, että enää en käännä selkääni bäkkärin suuntaan. Ehdin siten ainakin sulkea turpani ajoissa, jos avautumismopo lähtee keulimaan.
Fanityttö Heidi
Tuosta kirjasta sain inspiraation muistella omia kommelluksiani lavan edestä, fanina. Voisi kuvitella, että tämä lista olisi lyhyt, sillä nautittujen alkoholiannosten määrä on keikkareissuilla nolla ja etukäteinen suunnitelmallisuus noin tuhat. Heidin minuuttiaikataulut on jo käsite. Vaikken logistisena ratkaisuna liftaa tuntemattomien kyytiin tai univeloissani yövy sillan alla, jotenkin sitä silti sattuu ja tapahtuu. Oma diagnoosini on hyväntahtoinen koheltaminen, ennakkoluuloton räveltäminen plus järjetön säätäminen.
Seuraavassa vähän listaa näistä sattumuksista. Painottuvat aika uusiin tapauksiin, sillä joskus olin vielä jotenkin salonkikelpoinen fanityttö ja toki alaikäisenä keikkojen määräkin oli vähäisempi ja teininä netissä tuli lähinnä vaan auottua päätä, syyttä ja syystä. Järjestykseen näitä tohelointeja on mahdotonta laittaa, kaikki naurattavat näin jälkeenpäin.
5. "MIKKO K, MEILLÄ ON LAHJA"
Tämä stoori ajoittuu keväälle 2012, jolloin nyt jo edesmenneessä Musiikkiteatteri Koitossa pyöri musikaali legendaarisesta The Beatles-yhtyeestä. Kuten ahkerimmat lukijat tietävät, olen mestari kriisiyttämään faniuttani ja tämä episodi toimi pahimman, vuosia kestäneen kriisin ratkaisijana. Olin katsomassa em. musikaalia jo kolmatta kertaa seuranani silloinen avustajani ja rakas ystäväni, jolla on ihana tapa ilmaantua paikalle juuri silloin, kun hätä on suurin. Tällä kertaa olimme päättäneet, että sen sotkun oli pakko selvitä.
Ja kyllähän se selvisikin, kun keksimme keinon kohteen huomion saamiseksi: nimmarivihkosta sivu irti, siihen otsikon teksti ja yhteistuumin (jaettu nolous on pienempi nolous) tämän pienen lappusen kanssa viimeisten biisien aikana lavan eteen. Yritimme olla mahdollisimman huomaamattomia, mutta hienossa teatterisalissa (juhlavaatteet ja mahdollisuus dinneriin) erotuimme väkisinkin joukosta. Kaiken kukkuraksi kaikki muut esiintyjät huomasivat meidät ja lappumme paitsi kohde itse, mutta viesti kulki onneksi perille ja lopulta saimme asiat hoidettua. Vähän nolottaa edelleen muistella, mutta tämä tapaus muodosti silti kestävän pohjan tulevaisuuden Mikko-fanitukselleni.
4. Lahjapussin arvoitus
Toinen fanituskommellus ajoittuu viime vuoden elokuuhun Taiteiden yöhön (Helsinki), jolloin olimme kaverini kanssa aistimassa meininkiä ja ennen kaikkea kuuntelemassa Maijan kirjaesittelyä Artekissa. Kirja oli jo ensikuulemalta täynnä hyviä hahmoja ja saimme nimmarit ja yhteiskuvat ja mulla oli mukana Maijalle fanilahja kuten yleensäkin. Fanilahja oli pakattu jokseenkin romanttishenkiseen lahjapussiin ja saimme kaverini kanssa neronleimauksen: halusimme tietää, päätyykö kyseinen pussi Maijan mukana kotiin asti.
Käytimme kadunvarteen pysäköityjä autoja näköesteinä ja korttelin kiertelyn jälkeen asetuimme passiin: Maija tuli ulos ja suuntasi viereiseen kapakkaan ehkä juhlistamaan onnistunutta kirjapromoa, mutta lahjapussin kohtalo ei meille selvinnyt. Sen sijaan huvitimme varmasti ohikulkijoita piileskelyllämme. Tässä vaiheessa syytä mainita, että alkoholilla EI ollut osuutta asiaan.
3. Junaton Järvenpää
Kolmas stoori liittyy Samulin keikkaan Järvenpäässä marraskuussa 2012. Ensinnäkin olin alunperinkin aliarvioinut keikkapaikalla kuluvan ajan: keikat voivat alkaa hyvin myöhässä ja fanitapaaminen 45min keikan jälkeen on vielä varsin kohtuullinen odotusaika. Mutta sössitty mikä sössitty, missasimme viimeisen pyörätuoliystävällisen junayhteyden ennen aamua. Siinä vaiheessa ei auttanut muu kuin ruveta soittamaan vakitaksille Helsinkiin, että tulisi noukkimaan meidät kotiin nukkumaan pakkasesta hytisemästä.
Onneksi löysimme kolmannen eksyneen fanilampaan jakamaan kustannuksia, niin reissu ei ollut kenellekään taloudellisesti katastrofi. Jos meillä olisi ollut yhtään enempää pokkaa, olisimme kylmyydestä johtuen ehkä yrittäneet pummia bändiltä kyytiä. Aikataulun venyminen oli itselleni vielä lisäongelma, koska majoitin samana viikonloppuna toiselle keikalle pyrkineen kaverini ja koska olin avaamassa ovea lopulta vasta aamuneljältä, jouduimme herättämään myös toisen kaverini naapurista, jotta majoitettava kaverini ei olisi joutunut viettämään lähes koko yötä ulkona. Sinä yönä naapurikaverikaan ei siis nukkunut.
2. Hippaa Turussa
Tämän sattumuksen tapahtumapaikka oli Juha Tapion keikka joulukuussa Turun Logomossa ja tätä komiikkaa olivat todistamassa edellisen tarinan naapurikaveri sekä hänen äitinsä ja kihlattunsa. Kaiken piti teoriassa olla niin selvää, kun voi vain olla: olimme Mikon kanssa sopineet selvästi Twitterissä että näämme salissa keikan jälkeen. Kaikki menikin aluksi hyvin, kun Mikko tuli nopeasti saliin juttelemaan järkkärin kanssa ja ajattelin jo, että tämähän meni helposti.
Yksi nopea Mikon käsiliike rikkoi tämän illuusion. Tulkitsin hänen huitovan meitä menemään alakertaan (logiikkaahan siinä ei olisi, mutta en ajatellut niin pitkälle siinä vaiheessa) ja lähdinkin kelaamaan muiden edellä tuhatta ja sataa kohti hissiä. Hetken päästä kuulen, kun keikkaseurueemme huutelee pysähtymään. Käännyn nopeasti 180 astetta ympäri ja huomaan Mikon seuranneen meitä käytävään. Olis tosiaan pitänyt jäädä sinne saliin odottamaan kiltisti eikä höntyillä ympäriinsä ja viivyttää jo Mikon valmiiksi kiireistä lähtöä. Idolien jahdatuksitulemisoikeudesta huolissaan oleville voin kertoa helpottavan tiedon: olen jahdannut Mikkoa ja Maijaa aika monta kertaa enemmän kuin he mua.
1. Vahinkoavautuminen
Viimeisen listan fanituskommelluksen tapahtumapaikka on tuttu ja paras Helsingin keikkapaikka Helsingin Tavastia-klubi ja Samuli Putron syksyn 2012 keikan jälkimainingit. Olimme sopineet Mikon kanssa taas Twitterissä, että näämme keikan jälkeen. Tässä vaiheessa on syytä mainita, että kyseessä taisi olla silloin toinen tai kolmas keikka, kun olimme vartavasten sopineet näkevämme ja siksi kummankin tapa toimia oli ainakin itselleni vielä vieras.
Noin tunnin odottelun jälkeen koko keikkaseurueemme minä etunenässä alkoi ihmetellä, että mihinhän Mikko oli jäänyt. Ajattelimme hänen unohtaneen ja yritimme sanoa parille takahuoneeseen menevälle tyypille, mutta joko he eivät kuulleet tai ajattelivat meidän olevan kännissä tai muuten vaan sekaisin. Aikaa kului ja luonteeni näytti kärsimättömyytensä ja minimaalisen kykynsä mitä tulee epävarmuuden sietämiseen: ennen kuin tajusinkaan, olin avautunut suht kovaan ääneen, että missä hemmetissä Mikko oikein lahnaili.
Vahinko vain, että olin selin bäkkärin oveen, joten en tajunnut tarpeeksi ajoissa sulkea turpaani ennen kuin tämä kaivattu kitaristi oli jo vieressä. Hups, hups ja hups. En oikeasti riehunut edes odotteluajasta, ainoastaan siitä epävarmuudesta, että onko hän tulossa lainkaan. Vähän on hävettänyt jälkikäteen, kun hän on myöhemmin kysynyt, että ei kai tällä kertaa kestänyt liian kauan. En haluaisi leimaantua turhasta riehujaksi. Sen opin, että enää en käännä selkääni bäkkärin suuntaan. Ehdin siten ainakin sulkea turpani ajoissa, jos avautumismopo lähtee keulimaan.
Fanityttö Heidi
2. kesäkuuta 2014
Mikko Kosonen @Tavastia-klubi 20.5.2014
Yläasteen ja lukion musatunnit olivat traumaattisia yhdestä syystä: siellä piti soittaa kitaraa. Laulaminen oli kivaa, musahistoria oli kivaa, kitaran soittaminen aivan kamalaa. Tai ei sitä takelteluani voinut edes hyvällä tahdolla kutsua soittamiseksi. Sointu, pitkä tauko ja toinen sointu. Ei näillä sormilla ja tällä hahmotuskyvyllä vaan saatu sinänsä hyvästä soittimesta irti mitään järkevää. Minä ja kitara olimme allergisia toisillemme: hyi, vie se pois.
Nykyään minä ja kitara tulemme hyvin juttuun, kunhan kumpikin pysymme lestissä: kitaran paikka on lavalla ammattilaisen käsittelyssä ja minä puolestani kuulun eturiviin katsomaan ihaillen sitä harmoniaa. Miten joku niin mahdoton voi näyttää niin helpolta? Ja entäs sitten, kun joku tuottaa tätä kitaramusiikkia improvisoiden juuri siinä hetkessä vailla mitään suunnitelmaa? Tätä yleisö sai todistaa legendaarisella Tavastia-klubilla by Mikko Kosonen.
Ottaen huomioon kitarahistoriani lisäksi introvammaisuuteni, tämä keikka ei ollut ehkä se itsestäänselvin valinta, mutta eskaloitunut fanityttöyteni vaati ehdottomasti päästä paikalle ja tentata Twitterissä yksityiskohtia. Sori, oli pakko ja on varmasti myös jatkossa: vastauksia please. Fanityttöyteni lisäksi myös Mikon uran draaman kaari on mielenkiintoinen: bändimuusikosta ainakin yhden keikan ajaksi soolomuusikoksi. Tähän väliin kaino muistutus siitä duettomahdollisuudesta...Voisihan sitä ainakin harkita, niinhän?
Kolmen kappaleen pitkän intron jälkeen vihdoin asiaan. Keikka oli hieno, vaikka sen instrumentaalius vaatikin aivoissa naksahduksen taiteellisempaan suuntaan. Meininki oli ehdottoman rock vaikka rokkikeikan hurmiollisuuden sijaan oltiinkin lähempänä konserttisalin intiimiyttä.
Yritin muun yleisön reaktioista päätellä sopivaa käytöstä: eturiviin ryntääminen olisi ollut vähintäänkin friikkiä, hillityn innostuksen osoittaminen sen sijaan aivan jees. Maija oli tietenkin paikalla katsomassa miehensä keikkaa ja normaalin yleisötarkkailun lisäksi taisin vilkaista häntä vähän turhan monta kertaa. Fanityttöyteeni kuuluva uteliaisuus ei erottele työtä ja siivilielämää, vaikka asiallisesti osaankin käyttäytyä.
Tajuan kirjoittavani kaikkea muuta kuin analyysia itse keikasta. Ei tällä musiikkitietoudella käsitteellistetä tätä kokemusta: paljon erilaisia kitaroita (joista yksi näytti pinkiltä tietyssä valossa), hyvältä kuullostavia soittopätkiä, päänsisäistä hämmennystä ja monia muita fiiliksiä. Siksi sanonkin teille: Jos tämä tilaisuus toistuu, menkää ihmeessä. Minä aion ainakin olla mukana, erittäin todennäköisesti kera viinilahjan.
Sitä ennen nauttikaamme tämän konsertin joskus ilmestyvästä jonkinlaisesta tallenteesta. Ei harmainta haisuakaan että mikä ja milloin, mutta sen tiedän, että tulen hankkimaan sen niin pian kuin mahdollista. Fanityttöyteni voi vahvasti ja pulskeasti ja sen seuraava etappi on kaikella todennäköisyydellä Valtteri-festivaali Tampereella juhannuksena.
Siihen asti, voikaa hyvin!
Fanityttö Heidi
Nykyään minä ja kitara tulemme hyvin juttuun, kunhan kumpikin pysymme lestissä: kitaran paikka on lavalla ammattilaisen käsittelyssä ja minä puolestani kuulun eturiviin katsomaan ihaillen sitä harmoniaa. Miten joku niin mahdoton voi näyttää niin helpolta? Ja entäs sitten, kun joku tuottaa tätä kitaramusiikkia improvisoiden juuri siinä hetkessä vailla mitään suunnitelmaa? Tätä yleisö sai todistaa legendaarisella Tavastia-klubilla by Mikko Kosonen.
Ottaen huomioon kitarahistoriani lisäksi introvammaisuuteni, tämä keikka ei ollut ehkä se itsestäänselvin valinta, mutta eskaloitunut fanityttöyteni vaati ehdottomasti päästä paikalle ja tentata Twitterissä yksityiskohtia. Sori, oli pakko ja on varmasti myös jatkossa: vastauksia please. Fanityttöyteni lisäksi myös Mikon uran draaman kaari on mielenkiintoinen: bändimuusikosta ainakin yhden keikan ajaksi soolomuusikoksi. Tähän väliin kaino muistutus siitä duettomahdollisuudesta...Voisihan sitä ainakin harkita, niinhän?
Kolmen kappaleen pitkän intron jälkeen vihdoin asiaan. Keikka oli hieno, vaikka sen instrumentaalius vaatikin aivoissa naksahduksen taiteellisempaan suuntaan. Meininki oli ehdottoman rock vaikka rokkikeikan hurmiollisuuden sijaan oltiinkin lähempänä konserttisalin intiimiyttä.
Yritin muun yleisön reaktioista päätellä sopivaa käytöstä: eturiviin ryntääminen olisi ollut vähintäänkin friikkiä, hillityn innostuksen osoittaminen sen sijaan aivan jees. Maija oli tietenkin paikalla katsomassa miehensä keikkaa ja normaalin yleisötarkkailun lisäksi taisin vilkaista häntä vähän turhan monta kertaa. Fanityttöyteeni kuuluva uteliaisuus ei erottele työtä ja siivilielämää, vaikka asiallisesti osaankin käyttäytyä.
Tajuan kirjoittavani kaikkea muuta kuin analyysia itse keikasta. Ei tällä musiikkitietoudella käsitteellistetä tätä kokemusta: paljon erilaisia kitaroita (joista yksi näytti pinkiltä tietyssä valossa), hyvältä kuullostavia soittopätkiä, päänsisäistä hämmennystä ja monia muita fiiliksiä. Siksi sanonkin teille: Jos tämä tilaisuus toistuu, menkää ihmeessä. Minä aion ainakin olla mukana, erittäin todennäköisesti kera viinilahjan.
Sitä ennen nauttikaamme tämän konsertin joskus ilmestyvästä jonkinlaisesta tallenteesta. Ei harmainta haisuakaan että mikä ja milloin, mutta sen tiedän, että tulen hankkimaan sen niin pian kuin mahdollista. Fanityttöyteni voi vahvasti ja pulskeasti ja sen seuraava etappi on kaikella todennäköisyydellä Valtteri-festivaali Tampereella juhannuksena.
Siihen asti, voikaa hyvin!
Fanityttö Heidi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)