Ei itketä lauantaina

Kuva Helsingin Tavastia-klubilta lokakuussa 2012

Huomenna se sitten on: viimeinen Samuli Putron keikka ennen pitkää taukoa. Tapahtumapaikkana on Seinäjoen Rytmikorjaamo (4-5 tuntia junalla Helsingistä) ja la-su yöksi saamme niskaan joko vettä tai räntää. Fanityttö fanituskavereineen saa siis takuulla koko rahan edestä elämyksiä.

Bändikeikka nro 20 on varmasti yhtä loistava kuin ne 19 edellistäkin, mutta varmasti edeltäjiään haikeampi. Yksi vaihe elämästä on selvästi päättymässä ja erittäin rakkaiksi tulleet Samuli, Mikot ja Tuukka tekevät ainakin hetken jotain muuta kuin kiertävät kimpassa rokkaamassa ympäri Suomea. Silloin faninkin on uudistuttava: löydettävä uusia siistejä juttuja, joista innostua ja joita lähteä seuraamaan. Jääkiekkotermein ilmaistuna pitkä päätyyn ja perään.

En kutsu tätä maailmanlopuksi, sillä olen kokenut samanlaisen muutoksen jo kerran aiemmin. Sehän olin siis minä, joka ei mennyt Maijan viimeisille keikoille, kun ajatteli ettei siitä vollottamisesta tulisi loppua ikinä. Tällä kertaa en ajatellut hajoilla ainakaan kovin pahasti, joten pientä kehitystä on havaittavissa.

Maijan "määrittelemättömän tauon" alussa mua vaivasi fanina ahdistuksen lisäksi näköalattomuus: ei ollut tietoa, että mitäs nyt sitten. Mikon kanssa asiat oli ihan solmussa ja muukin elämä jokseenkin levällään. Syksy ja talvi 2011-2012 menivätkin pitkälti sitä kriiseillessä, kunnes kolmannella Beatles-musikaalireissulla (Mikko oli George Harrisonina) sain vihdoin ystävän tuella fanitussotkut jotenkin järjestykseen. Silloin saatoin lähteä seuraamaan Mikkoa.

 Syksyllä 2012 Mikko liittyi Samulin bändiin ja lähdettiin kaverin kanssa tsekkaamaan heitä Tavastialle. Sen piti olla vain yksi Samuli-keikka "koska Mikko on siinä", mutta sytyinkin niin paljon, että sitä herkkua oli pakko saada lisää. Jossain vaiheessa tajusin, että Samuli on ihan huipputyyppi ja tapasin myös muut kivat bändiläiset ja loppu on historiaa.

Tällä kertaa ainakin alkuasetelma näyttää helpommalta: ei sotkuja fanitus- kuin muussakaan elämässä ja on tieto  siitä, että Maija palaa keväällä soolomusiikin pariin. Fanitytöllä on siis suunta, mihin juosta. Mikko ja Samuli mahtuvat hyvin mukaan myös, kun heidän suunnitelmansa selviävät. Lauantaina kuitenkin nautitaan vielä Putroilusta ikään kuin muuta ei ikinä olisikaan. Veikkaisin, että flunssainen ääneni kähenee entisestään huomenna. Aion huutaa ja kovaa. Me ei itketä lauantaina.

Hehkuvaa Halloweenia, rakkaat lukijat! Jos ei juhliminen kiinnosta, loistava Teppo Vapaus on jatkanut rock-journalismin ruotimista ja viitannut myös tämän blogin edelliseen postaukseen. Tepon asian ytimeen osuvan tekstn löydät täältä.

-Fanityttö Heidi

Fanijournalismia

Kuva julkaistu Soundin ystävällisellä luvalla.

Törmäsin Twitterissä Soundin kolumniin rock-journalismista. Siinä kirjoittaja Teppo Vapaus vaatii rock-journalismilta rohkeutta: pelotonta iholle menemistä informatiivisen musajargonin sijaan. Olen tästä täsmälleen samaa mieltä. Liian monta kertaa olen ostanut lehden kansikuvan perusteella, koska idolini naama on ollut siinä, ja joutunut pettymään: ei mitään uutta, mitä en olisi jo tiennyt. Fanina ostan lehtiä joskus pelkästään yhden artikkelin takia (kuten tämä teksti todistaa) ja silloin vaadin laatua.

Mikä meille krantuille fanitytöille tai -pojille sitten kelpaisi? Vastaus: Kaikki. Mahdollisimman paljon eikä mikään yksityiskohta ole tarpeeton. Otamme innolla vastaan idoleistamme kaiken, mitä meille ei ole vielä kerrottu. Ärsyynnymme, jos meille yritetään tarjota "sitä samaa" kuin mitä kaikki muutkin mediat ovat jo aiemmin kirjoittaneet. Fani ei tarvitse alennuskampanjoita tai mainoksia: idolin naama kanteen ja paukut innostavaan sisältöön.

Soundin kolumnissa tarvittava innostus kiteytetään hyvin: "On päässyt unohtumaan, että lajissamme potku munille herättää enemmän tunteita kuin täydellinen tekninen suoritus." Myöskään fanilukija ei jaksa innostua listasta teknisiä laitteita tai pelkästä biografiasta. Haluamme mukaan keikkabussiin, rokkibäkkäreille ja artistin arkeen. Perustiedot meillä on jo, nyt haluamme mielipiteitä ja tunnetta.

Jos artisti ei tunnu antavan itsestään haastattelussa mitään, tutustukaa hänen fanikulttuuriinsa: sieltä löytyy tunnetta takuulla. Faneilla varmasti on näkemys idolistaan ja he myös jakavat sitä auliisti: tarinoita keikkareissuilta, asiaankuuluvaa hehkutusta ja mahdollisesti myös maltillista kritiikkiä jos aihetta on. Fanit eivät ole vain porukka omassa karsinassaan vaan erittäin sisällä artistin julkisessa elämässä.

Harkitsemisen arvoinen vaihtoehto tunteen luomiseksi on myös "faneilta faneille": kohtuullinen korvaus tai vaikka keikkalippu meet & greet -meininkeineen, niin sisältöä syntyy varmasti. Ei välttämättä viiltävää analyysia artistin tuottamasta taiteesta mutta ruohonjuuritason tunnetta ja fiilistä, johon muut fanit voivat samaistua. Faneistakin toki löytyy myös huonoja kirjoittajia, joiden tekstit vaativat enemmän editointia ja silloin haastattelu voi olla parempi vaihtoehto. Jos kiinnostaa, olen mielelläni käytettävissä kummassakin tapauksessa.

Lopuksi vielä muutama vinkki siihen, millaista musiikkijournalismia haluaisin lukea omista idoleistani . Olen tavannut heidät kaikki useamman kerran ja tiedän, että niissä tyypeissä on valtavasti käyttämätöntä potentiaalia sellaisiin haastatteluihin, jotka minä ja muut fanit haluamme ahmia nenä kiinni lehdessä ja mainostaa niitä myös muille.

Aloitetaan Samulista, koska olen menossa katsomaan häntä fanikaverin kanssa kiertueen päätöskeikalle Rytmikorjaamolle lauantaina. Hänestä on rakennettu mediassa kuva taiteellisesta ja vaikeasti lähestyttävästä hattupäästä ja tämä oli omakin mielikuvani ennen tarkempaa tutustumista. Oikeasti Samuli on rempseä ja reilu tyyppi, jonka lähestymistä ei tarvitse todellakaan jännittää. Verbaliikka ja itseironia ovat hänen suurimpia vahvuuksiaan. Käyttäkää niitä myös journalismia tehdessänne: kommelluksia, sana-assosiaatioita, jotain muuta kuin toimittajan lyriikka-analyysia.

Sitten loogisesti Samulin kitaristiin Mikkoon. Saattaa aluksi olla vähän varautunut (tai sit se olin vaan minä), mutta oikeasti lempeä tyyppi, jolta löytyy vahvaa näkemystä monelta eri osa-alueelta: kitaristi, ruokaharrastaja, bloggari, käsikirjoittaja ja paljon muuta. Mikosta ei ole juurikaan tehty pitkiä artikkeleita johtuen varmasti hänen asemastaan usein artistien jne. taustajoukoissa. Erikoisalan lehdessä voisi kuitenkin olla myös jotain vähemmän mainstreamia ja siihen tilaan Mikko olisi mainio valinta. Paljon enemmän kuin vain Maijan mies.

Viimeisenä mutta ei todellakaan vähäisimpänä fanitukseni alkulähde Maija. Hänestä on varmasti tulossa keväällä juttuja, kun uusi levy ilmestyy huhtikuussa. Voin jo nähdä silmissäni sen comeback-tuuttauksen. Erottukaa, tehkää jotain muuta. Maijasta löytyy sekä särmää että herkkyyttä ja vakavia mielipiteitä sekä rentoa huumoria, joten valinnanvaraa riittää. Lukisin erittäin mielelläni esimerkiksi studiotyöskentelyn kommelluksista, siitä miten Maija on omasta mielestään muuttunut artistina tai vaikka hänen (todennäköisestä) uudesta bändistään. Entä millainen on uusi keikkabussi tai rutiinit ennen keikkaa? Kertokaa heti kaikki.

Fanityttö Heidi

Murut rokkaa

Kuva: Melissa Mäntylä

Kotiuduin juuri Mururockista. Yö on ehdottomasti parasta aikaa bloggailulle kun turha itsekritiikki peittyy väsymykseen, joten nyt mennään. Veikkaisin, että tämä tulee sisältämään aika paljon hehkutusta ja ylisanoja, mutta jokainen varmasti aidosti ja aiheesta.

Ensin on pakko sanoa pari sanaa Murusta. En ole ravintolakriitikko millään mittarilla, mutta hyvän meiningin tuntee silti. Henkilökunta tuntui nauttivan työstään ja sen aisti ulko-ovelle asti. Vastaanotto oli lämmin ja hienostunut olematta yhtään jäykkä tai teennäinen. Pelkäsin etukäteen, osaisinko olla ihmisiksi niin hienossa ravintolassa, mutta riittikin kun oli vaan oma sekopäinen itsensä.

Opin mm. syömään osteria ja maistoin monia muitakin tuntemattomia raaka-aineita: kuusenkerkkää ja Ron Mossin vaimon reseptillä tehtyä Gumbo-keittoa. Ruuat olivat tietenkin kaikki ihan mahtavia : erikoisia, mutta maukkaita niin suussa kuin visuaalisestikin. Oon kerran aiemminkin syönyt Murun luomuksia ja tälläkin kertaa jälkkäri oli suuri suosikki: raikasta, mutta silti niin syntisen sokerista.

Sitten perusasioiden äärelle: vaikka Mururock on konseptina ja tapahtumana  kaunis ja helppo allekirjoittaa, mihinkäs sitä Fanityttö motiiveistaan pääsisi. Mikko oli Henri Alenin lisäksi tapahtuman toisena pääjehuna, joten pakkohan sinne oli päästä. Kun joku asia osuu elämässäni fanituslokeroon, hinta tai muu uhraus on erittäin toisarvoista. Fanitus antaa niin valtavasti, että sille haluaa maksaa avokätisesti takaisin. Jotta ei menisi ihan jeesusteluksi, samaan hengenvetoon on myös todettava, että itsekkäästi myös tarvitsen idoleitani kestääkseni oman elämäni sekasortoa järjissäni.

Mun maailman korjaamisen lisäksi (todennäköisesti tiedostamattaan) Mikko toimi tapahtumassa musiikkimaestrona (oli tehnyt jokaisen ruokalajin teemaan sopivan biisilistan) sekä Henrin apuna hovimestarina. Luontevaa ja viihdyttävää hostaamista! Itse sen sijaan olin kohdatessamme ihan jäässä: missä alkeellisinkaan verbaliikka tai normaali fanitytön innostus. Yleensä se räiskyy niin yli, että siitä sympaattiseksikin kutsutusta sekoilusta ja yli-energisestä hysteriasta ei meinaa tulla loppua.

Ehkä kaikki aistini oli niin kyllästetty ärsykkeillä, että käsittelykyky yksinkertaisesti loppui. Kai mulle uusi ja hallitsematon tilanne toi myös pintaan vanhoja, turhia pelkoja: entä jos kaikki tuijottaa tai Mikko hermostuukin jostain mitä teen tai sanon. Täysin järjetöntä tiedostamatonta epävarmuutta, sillä nykyään Mikko on lempeintä ikinä eikä vuosien takaisesta nihkeydestä ole enää merkkiäkään. Onnistun nykyään yhä useammin jättämään ikävät tapahtumat menneisyyteen, mutta epämukavuusalueella tulee välillä näitä muistumia. Kasvua, pikkuhiljaa eteenpäin ja paremmin.

Joka tapauksessa olin sisäisesti erittäin kiitollinen, että Mikko taas jälleen antoi aikaansa mulle. Olen usein täälläkin ollut kurmuuttamassa Mikkoa Twitter-vastailuista (vastasi muuten tällä kertaa, jess!!) ja muista, mutta pohjimmiltani arvostan häntä ihan valtavasti. Inspiroiva ja ymmärtäväinen tyyppi eli juuri mitä kaltaiseni kaikki vaikutteet imevä pesusieni tarvitsee säännöllisesti lähelleen. Jos ikinä uhkaan lopettavani Mikon (tai Maijan tai Samulin) fanittamisen, tiedätte mun valehtelevan. Ei se luovuttamisvaihe ikinä kestä paria viikkoa kauempaa.

Fanityttö Heidi

Kaikkia ei vaan kiinnosta

Kuva: Steven Shorrock

 Päädyin aamulla Twitterissä keskustelemaan Jari Sarasvuon kanssa viestinnästä: sinun viestisi ei ole kaikille tärkeä. En voinut välttyä liittämästä sitä heti fanitus-kontekstiin. On edelleen aika rankkaa huomata, että vaikka fanitus on mulle rakkaus ja sydämenasia, se ei ole sitä todellakaan kaikille. Moni ei ymmärrä jatkuvan keikoilla juoksemisen pointtia tai pitää fanilahjojen ostamista vain rahojen tuhlaamisena.

Myös tämän blogin lukijamäärät ovat erittäin marginaaliset ja siksi arvostankin teistä jokaista yksilönä valtavasti. Jokainen lukukerta tai kommentti tuottaa suunnatonta iloa. Oman seikkailunsa dokumentoiminen on myös itsessään erittäin hauskaa ja opettavaistakin, mutta on kiva huomata että näitä lukee joku muukin.

Yksi maailmatuskavaihde laitetaan lisää, kun puhutaan idoleista: ei mun fanitus heitä kohtaan ole lainkaan niin olennaista heille kuin se on mulle. Toivottavasti kivaa ja miellyttävää, mutta ei yhtä intohimoista kuin suhtautumiseni heihin. Jokainen tekemiseni tai fanitusajatukseni ei todennäköisesti kiinnosta heitä, vaikka niitä auliisti heille tuputankin. Omassa innostuksessani ja epävarmuudessani en muista ajatella asioita heidän kannaltaan.

Vaikka muiden ihmisten kiinnostus fanitushöpinöitäni kohtaan on kapeaa, se ei suinkaan vähennä mun oikeutta innostua. Mä saan saada fanityttökohtauksia (hysteriaa ja tavarat tippuvat käsistä) idoleideni edessä tai tuntea "fanitusangstia, kun muut irvailevat tai idoleiden huomiota joutuu kerjäämään liikaa. Tunne on yhtä oikeutettu kuin heidän kiinnostumattomuutensakin. Katsomme asioita eri perspektiivistä: välillä ristiriidassa ja välillä tarjoten toisillemme lisää ymmärrystä.

Tässä nopea ajatukseni, palatkaamme asiaan Mururockin yhteydessä. Lupaan olla siellä yhtä fanityttö kuin aina ennenkin. Yritän silti muistaa, että kaikkia ei vaan kiinnosta.

Fanityttö Heidi

Sori fanituksesta

Kuva: *Kicki*

 Katselin lauantaina netistä Vain elämään Elastisen päivää ja Paula Vesalan Sori oli erittäin vaikuttava versio ja vaan paranee jokaisella kuuntelulla. Joku näissä vihaisissa naisissa kiehtoo musiikillisesti. Ei Paula tietenkään ole Maija, mutta nyt oltiin vähän siellä suunnassa. Tunnistan itsessäni aika suuren osan biisin angstia: haistattelua niille, jotka lyttäävät suotta. Ei ole yks eikä kaks kertaa, kun olen saanut fanituksestani halventavaa kommenttia ("Eikö sua ikinä hävetä?" jne.), joten päätin tehdä Sori-biisistä myös oman versioni:

Sori

joo en saa yöllä nukuttuu,
niin paljon mua kaduttaa.
ei ollu tarkotus blogii alottaa
tai äitei suututtaa.
saada ketään tajuu
fanitus ei oo niin rajuu.
joka tunti idoleist puhuu, ei uskoo ihan joka huhuu
oon pahoillani
nyt huomaan et tää oli huono juttu
olin addikti tähän juttuu
nyt vaan yritän muuttuu
en tajuu miten oon voinu laulaa mukan joka biisis
nyt painin itteeni vastaan indentiteettikriisis

yritin olla asiallinen ku jengi tuli puhuu
ja nostaa ylös niitä mun muutamaa muruu.
en kelannu et tälleen koskaan pääsisi käymään
tän piti olla nopee ohi,
nyt loppuu ei näykään.
sori haastatteluista ja kaikist postauksista
en mä voinu sillon tietää jumalten saarnoista.
pahoillani et laitoin lumipallon vierii
nyt poraan himas ja omantunnontuskissa kierin.

sori.
mä oon pahoillani kaikest
nyt ymmärrrän et jengi suuttuu ihan aiheest.
sori näist teksteist näist kliseist ja punchlineist
lauseist, näist sanoist, näist riemuist ja suruist.
sori.
oikeesti pahoillani kaikest
anteeks et tajusin tän vast täs vaihees.
pakko päästä purkaa sydänt täst aiheest
mä oon pahoillani täst kaikest.
sori.

sori et oon tehty tätä vuosii
aina viimeistelly kortit ja lahjat tarpeeks siistii kuosii.
en pahemmin piitannu mitä muut on mieltä
sori et monet teistä mä raivasin pois tieltä.
ku kevyt diggailu ei aina loppupeleis riitä.
vein jutun pidemmälle
niin siis anteeks siitä.
elän unelmaani en tyydy vähempään enää
niin pahoillani et on pakko kysyy saanks mä elää.

en mä oo vastuus siit et pääsin tähän näin
mun mentorit ne kannusti tekemään näin.
sori jos en vielkää osaa niinku runotytöt käyttäytyy
Intohimo anto mulle maalin
en vaa osaa perääntyy
kyl se täytyis vissii käydä ripittäytyy.
tein shittii lapsilles ku annoin fanifiktion räiskyy.
ai että helpottaa saada tää taakka sydämmeltä
oli tarkotus antaa ei ottaa mitää yhtään keltään.

sori.
mä oon pahoillani kaikest
nyt ymmärrrän et jengi suuttuu ihan aiheest.
sori näist teksteist näist kliseist ja punchlineist
lauseist, näist sanoist, näist riemuist ja suruist.
sori.
oikeesti pahoillani kaikest
anteeks et tajusin tän vast täs vaihees.
pakko päästä purkaa sydänt täst aiheest
mä oon pahoillani täst kaikest.
sori.

nyt ehkä joutuu ottaa skidii etäisyyttä,
ehkä tää kaikki ei ollukaa omaa tyhmyyttä.
nöyrät pahoittelut ja siihen vielä lisään
et otan vastuun kaikest mutten muuta siitä mitään.

on haaskannu tähän melkeen puolet mun elämästä
haluun et nuoret jannut vois ottaa oppii tästä.
sori näist reissuist, teksteist, lahjoist ja keikkavaatteista
en tuu luopuu mun fan-aatteista.

sori.
mä oon pahoillani kaikest
nyt ymmärrrän et jengi suuttuu ihan aiheest.
sori näist teksteist näist kliseist ja punchlineist
lauseist, näist sanoist, näist riemuist ja suruist.
sori.
oikeesti pahoillani kaikest
anteeks et tajusin tän vast täs vaihees.
pakko päästä purkaa sydänt täst aiheest
mä oon pahoillani täst kaikest.
sori.

Alkuperäinen teksti Elastinen eli Kimmo Laiho. Ironiahuomautus.

Fanityttö Heidi

Viisi vinkkiä kivaan keikkakokemukseen

Kuva: Pessi & Illusions Photography

Kirjoitan tätä siksi, että olisin tällä hetkellä tuhat kertaa mieluummin Turun Klubin liepeillä valmistautumassa Putroiluun kuin kotona koulutehtävien painostavan katseen alla. Mikään opiskeluvelvollisuus ei kylläkään olisi saanut mua jättämään Turun reissua väliin, mutta kun keikkapaikalle on vain portaat ja kulkupelinäni sisätiloissakin neljä pyörää, on tilanne Fanitytöllekin liian force majeure.

Lievästi katkerana tästä muistelen omia aiempia keikkakokemuksiani ja ajattelin jakaa teille niiden pohjalta muutamia vinkkejä onnistuneen keikka-elämyksen saamiseksi. Aiemmin olen blogannut keikkareissulle valmistautumisesta, joten nyt suoraan ns. "mestoille".

1. Ajoissa paikalle!
Varsinkin, jos havittelet eturiviä, on keikkapaikalle syytä suunnistaa vähintään paria tuntia ennen shown alkua. Todennäköisimmin pääset haluamaasi kohtaan, kun olet valmiina odottamassa ovien auetessa. Eturivissä voit kuluttaa aikaa esimerkiksi jutellen muiden fanien kanssa: saatat vahingossa saada kavereita! Tässä vaiheessa voit halutessasi myös jakaa somessa fiiliksiäsi, niin keikalla voit sitten keskittyä vain nauttimiseen.

2. Kunnioita kanssaeläjiäsi!
Kun ostaa lipun keikalle, on lähtökohtaisesti tullut katsomaan ja kuuntelemaan bändiä eikä jonkun yhden miehen tai naisen omaa performanssia. Innostustaan saa ja pitääkin näyttää, mutta esimerkiksi huutelullakin täytyy olla rajansa. Hallitsethan myös oman kroppasi, sillä kaljat tai kyynärpää niskassa ei ole kivaa kellekään. Mikäli pystyt, huolehdithan myös ettet blokkaa kenenkään näkyvyyttä lavalle kokonaan.

3. Kohtuullinen kännitaso!
Vaikken itse juo alkoholia ikinä keikoilla, ymmärrän hyvin niitä jotka tahtovat ottaa yhden tai pari siinä odotellessa h-hetkeä. Pari ei kuitenkaan tarkoita parikymmentä ja omat roskat olisi hyvä huolehtia muualle kuin eturivin syliin. Tämä kohta liittyy yleensä kiinteästi myös kanssaeläjien kunnioittamiseen. Kännissä olet ääliö, perskännissä paskiainen.

4. Bändi ei ole jukeboksi!
Kaikilla meillä on bändien ja artistien tuotannosta omat lempibiisimme, mutta niiden huutelu tuskin edistää niiden soittamista. Yleensä biisilistat on tehty etukäteen ja kiinnitetään lavaan ennen keikkaa. Ne voi siitä halutessaan kurkata ennen alkua, mutta itse pidän siitä, että setti on yllätys.

5. Korrekti kosketus!
Joillain keikoilla on esiintyjästä riippuen mahdollisuus eturivistä käsin päästä maltilliseen ihokontaktiin artistin kanssa. Yleensä aloite tulee häneltä itseltään: juoksu eturivin edestä ja läpsyt tai käden ojentaminen yleisöön lavalta käsin. Silloin siihen voi lyhyesti ja lempeästi tarttua, mutta jätetään ne mahdolliset halailut ja muut keikanjälkeiseen aikaan ja silloinkin ainoastaan luvan kanssa.

Yleensä keikoilta löytyy se yksi kiintiöidiootti, jolle nämä kaikki vinkit on vieraita. Se käy hermoille, mutta jos se ei ymmärrä lopettaa ensimmäisestä mulkaisusta, ei se tajua kymmenennestäkään. Silloin on parasta yrittää sulkea korvat siltä ja keskittyä omaan nautintoon. Nauttikaa turkulaiset tänään, minä nuolen haavojani Hyvien ja huonojen uutisten äärellä. Onneksi ihana Maija on paneelissa.

Fanityttö Heidi

Kollektiivi, elämänmuutos & Posse

Nyt fanitusrintamalla tapahtuu ilahduttavasti erittäin  paljon, joten tällä kertaa laajan raportin sijaan pieniä välähdyksiä kuluneen viikon varrelta. Viime perjantaina olin Lahdessa katsomassa Kerkko Koskinen Kollektiivia toistamiseen. Samat jatkuvasti paremmalta kuullostavat biisit ja arvokas taidetunnelma kuin Kulttuuritalonkin keikalla , mutta oli kiva harrastaa vähän kotiseutunostalgiaa lapsuuden maisemissa ja tietenkin moikata Maijaa konsertin jälkeen.

Äitini lohkaisi vuosisadan vitsin kysyessään, että näinkö jotain kaveri-Maijaa silloin. Olisi itkettänyt jos ei olisi naurattanut. Hän oli vain mielessään ihmetellyt, että miksi  menen into piukassa katsomaan jotain outoa bändiä. Toivottavasti pääsen katsomaan tätä "outoa bändiä" vielä lisääkin, sillä Maija kertoi myös klubikeikan olevan suunnitteilla.

Samaisena perjantaina tein myös päätöksen terveellisestä elämästä: tunnesyöjälle on kertynyt ylipainoa sen verran, että jos sama trendi jatkuu, kesän keikkareissut ovat vaarassa hankaloittua merkittävästi tai jopa peruuntua kokonaan. Aloitin ruokapäiväkirjan (kuvassa), jonka kanteen laitoin idolieni kuvat antamaan inspiraatiota ja tsemppiä vaikeisiin hetkiin. Tästä mä en selviä yksin. Matkaani voi seurata Twitterissä hashtagilla #keikkakuntoon2015.

Perjantai oli erittäin aktiivinen fanituspäivä, sillä silloin myös Mikko liittyi Instagramiin. Kivoja "behind the scenes"-kuvia muusikon arjesta, josta meillä tavallisilla tallaajilla ei ole aavistustakaan. Seuraan ja tykkäilen maanisesti, kuten Maijankin tilistä. Lahdessa Maija paljasti seuraavansa mun tägäyksiä hänestä. Ihanaa ja jännää, mutta julkaisukynnys nousi vain sekunniksi pilviin. Nyt taas kehtaan mitä vaan.

Mikko on mukana myös MTV:n Posse-ohjelmassa. Ensin oletin, että ohjelmassa tulisi olemaan housebändi ja Mikko soittaisi normaalisti kitaraa siinä, mutta Wikipedia paljasti Mikon olevan toinen Possen käsikirjoittajista. Hieno uusi aluevaltaus, josta mulla ei ollut hajuakaan. Pieni stalkkausoperaatio paljasti Mikon olevan Rabbit Filmsilla käsikirjoittajan  lisäksi myös musiikkituottajana.

Jään jännityksellä odottamaan, onko Posse Mikolle vain kertaluontoinen kurkistus käsikirjoittajan elämään vai vaihtuvatko kitara- ja ruokahommat kokonaan luovassa kammiossa näpyttelyyn. Fanitapaamisten järjestämisessä on siinä tapauksessa vähän lisäsäätöä..Keikkapaikkojen bäkkäreiden ulk-ovet vaihtuvat tv-studioiden taka-oviin.

Tv-ohjelmista muistakaa myös  Hyvät ja huonot uutiset Nelosella tänään klo 22! Maija mukana paneelissa eli liimaudun tv:n ääreen. Tehkää tekin samoin.

Kivaa loppuviikkoa!

Fanityttö Heidi

Samuli Putro Kouvolassa ja Korjaamolla

Kuva: Melissa Mäntylä

 

Elämäni voisi sanoa olevan melko mallillaan, kun mennyt viikonloppu oli fanitussellainen Samulin bändin mukana Kouvolassa ja Korjaamolla ja huominen Kerkko Koskinen Kollektiivin keikka Lahdessa jatkaa euforiaa vielä hetken. Sen jälkeen onkin tiedossa pieni tauko keikkareissaamisesta ennen Mururockia ja Samulin kiertueen päätöskeikkaaSeinäjoen Rytmikorjaamolla .  Mutta nyt vielä hetkeksi menneen viikonvaihteen tunnelmiin.

Kouvolan keikkareissu alkoi positiivisella yllätyksellä: House of Rock osoittautui sijainnistaan huolimatta pelättyä paremmaksi paikaksi ja erityisesti henkilökunnan asiakaspalveluasenne ansaitsee kiitokset. Saavuimme paikalle  juuri parahiksi kesken soundcheckin. Harvinaista herkkua ja aina yhtä mielenkiintoista päästä seuraamaan muusikoiden työtä varsinaisen shown ulkopuolella.

Varsinainen Fanitytön superhymy koettiin, kun äänitsekkailun jälkeen itse artisti Samuli ja kosketinvelho Tuukka kävivät moikkaamassa meidän pöydässä. Ihania miehiä, tuli heti tervetullut ja arvostettu olo.  "Yhdessä hetkessä lausuttu kiitos voi kaikua kuukausia" (Älkää unohtako toisianne)

Keikka oli jälleen (tietenkin) myös mainio ja setissä oli tasaisesti sekaisin uutta ja vanhempaa tuotantoa. Eniten hämmennystä aiheutti Kellot kappelin avausbiisinä. Parin keikan perusteella (Korjaamolla oli yhden biisin paikkaa lukuunottamatta sama setti) se ei oikein toiminut. Ensimmäisten tahtien pitäisi lyödä kuulijalle luun kurkkuun ja illan rokkibileet käyntiin. Hitaampien biisien luomia suvantopaikkoja tarvitaan setissä myös, mutta alussa se tuntui lähinnä himmailulta.

Hyviä vaihtoehtoja aloitukseen olisivat esimerkiksi kesän keikoilla avausbiisinä kuultu Milloin jätkät tulee, edellisen levyn kiertueen avannut Arktiseen limboon tai jokerikorttina ilahduttavasti settiin palannut Siri ja Kanttu. "En tiedä hevonvitunhelvetin vertaa, mut jaksan kelata ja huolissaan olla" on tahatonta elämänfilosofiaani melko usein.

 Korjaamon keikan jälkeen oli Kouvolan myrskyä paremmat saumat moikkailulle.. Halattiin keikkaseurani kanssa Samulia ja yritin saada Mikosta irti jotain ensi vuoden työkuvioistaan, mutta lopputulos oli vain kasa spekulaatioita: ehkä Maijan uuteen bändiin, ehkä joku tv-projekti tai jotain ihan muuta. Paljastusten sijaan Mikko sai yllytettyä mut lähtemään vielä joskus Ouluun keikkareissulle. Ei järjen hiventäkään, mutta fanitus.

Fanityttö Heidi