Onhan se hyvä?

Tämä alkukevät on fanituksessani muutoksen aikaa. Maija Vilkkumaa on liittynyt Kerkko Koskinen Kollektiiviin ja Samuli Putro (kitaristinaan Mikko Kosonen) julkaisee uuden levyn perjantaina. Fiilis on samalla innostunut ja pelokas. Innostunut siksi, että fanitusrintamalla alkaa taas tapahtua tiheämmin: mediaesiintymiset, levyt ja keikat. Kalenterini on siis buukattu ja kaikki vähemmän tärkeä on raivattu pois tieltä. Helmi-huhtikuussa en ansaitse vuoden opiskelijan titteliä tai häiriinny siivoamaan kevään kunniaksi. Nyt fokus on olennaisessa.

Se olennainen on kuitenkin samalla pelottavaa: entä jos en tykkääkään niistä levyistä, jotka Samulilta ja Kollektiivilta ilmestyvät? Entä jos keikat jäävät omasta fiiliksestäni laimeiksi? Fanin pahin painajainen on huomata kasvaneensa erilleen idolinsa kanssa: että joutuisi toteamaan levyn tai keikan huonoksi. Siinä vaiheessa ei auttaisi muu kuin joko siirtyä hetkeksi sivuun ja odottaa uusia projekteja tai opetella tykkäämään siitä, mille ensin nyrpisti nenäänsä.

Tarkempi tutustuminen saattaa osoittaa ensivaikutelman vääräksi. Fanitus voikin parhaimmillaan avartaa tajuntaa: oppii arvostamaan uusia taidemuotoja tai -tyylisuuntia unohtamatta kuitenkaan mukavuusaluettaan eli itseni tapauksessa rocklevyjä ja -keikkoja. Taiteellisempi tai tanssillisempi musiikki saattaa olla kuitenkin myös ihan ok ja hyvässä lykyssä jopa enemmän kuin ok. Sormet ja melkein varpaatkin ovat pystyssä, että näin tapahtuu. Rakkaat idolini, levyistänne vain yksi kysymys kummallekin erikseen: onhan se hyvä? On, kiitos varmistuksesta. Tiesin tiesin, kunhan kysyin.

Pahinta on odottaminen ja erityisen kamalaa se on silloin, jos kärsivällisyystaso on kutakuinkin nolla. Perjantaihin on aivan tuskallisen kauan ja Kollektiivin ensimmäisiin esiintymisiin Emma-Gaalassa ja Savoyssa vielä yli viikko, voi itku ja hammastenkiristys. Erittäin tutunoloinen fanityttö kuiskailee äänettömästi, että hyvin se meni viimeksikin, kun muutos oli käsillä: Nainen katolla -kirjan hahmo Linda on aivan mahtava ja Samuli Putron kahdeksan nähtyä keikkaa kertovat kaiken olennaisen. Silti muutos on aina epämukavan ja odottavan kihelmöivää, joten perjantai ja maaliskuun ensimmäinen viikonloppu saisivat jo tulla. Skipataan nämä turhat arkipäivät tästä välistä.

Odottavissa tunnelmissa,

Fanityttö Heidi

Faniuden intohimo

Katsoin Jari Sarasvuon talkshowta, jonka aiheena oli tällä kertaa intohimo. Ohjelmassa Melissa Mäntylä kertoi suhtautumisestaan seksiin ja Veeti Kallio huumehuuruisen menneisyyden ja onnellisen nykyelämänsä kontrastista. Lisäksi ohjelmassa oli mukana Ranskaan hurahtanut Irina Björklund ja identtiset kaksoset, jotka puhuivat yliluonnollisten ilmiöiden kuten peikkojen havaitsemisesta. En jaa seksielämääni avoimesti muille, minulla ei ole huumemenneisyyttä ja peikkojakin olen nähnyt vain lastenohjelmissa, mutta intohimosta tiedän sentään jotain. Nimittäin faniuden intohimosta.

Wikipedia määrittelee intohimon voimakkaaksi haluksi. Itse lisäisin määritelmään vielä sen, että intohimossa halu on niin voimakas, ettei näe muita vaihtoehtoja elää. Intohimon nimissä on valmis uhraamaan kaiken seurauksista välittämättä. Vaikka intohimoinen fanittaja olenkin, olen korkeintaan joutunut uhraamaan intohimon nimissä osittain uskottavuuteni ihmisenä. Minua ei ole esimerkiksi irtisanottu töistä tai koulusta intohimon takia, kuten Melissalle on käynyt.

Olen siis päässyt vähällä, mutta kyllä jokainen vähättelevä kommentti on silti sattunut syvälle. "Rauha, muija!" tarkoittaa sitä, että minun pitäisi piillottaa oma tapani elää vain säilyttääkseni kasvoni muiden silmissä. On annettu ymmärtää, että minut hyväksyttäisiin kyllä, jos en olisi tällainen fanityttö. Muuten olet varsin jees, mutta. Valitettavasti minusta ei voi ottaa vain maitoa: on ostettava samalla koko lehmä. Niille ihmisille, jotka sen ostoksen ovat tehneet, en voi olla muuta kuin erittäin kiitollinen. Te nostatte ylös, kun dissaajat yrittävät lyödä alas. Kiitos. <3

Suuri intohimo nähdään usein ongelmana, virheenä. Miksi et voi olla normaali? Miksi sinusta tuli tuollainen? Omallekin fanitukselleni syitä on haettu rakkaussuhteiden puutteesta, traumaattisesta lapsuudesta ja ties mistä muusta. Täten voin vannoa, että lapsuuteni oli onnellinen ja rakkauttakin on kyllä riittänyt. Fanius on ainoastaan tapa, jonka olen kokenut itselleni parhaaksi tavaksi elää. En paikkaa sillä minkään surkean elämän jättämää aukkoa, se ainoastaan antaa minulle enemmän. Olisin paljon onnettomampi ilman.

Intohimo ei aina ole suinkaan silti positiivista eikä fanius tee tästä poikkeusta. Joskus menee överiksi ja voi sitä parkumisen määrää siinä vaiheessa. Ne hetket ovat niitä harvoja tilanteita, kun kyseenalaistan koko fanittamisen järkevyyden. Ulkopuolisten tuomitsemisen pystyn vielä jollain tasolla sulkemaan suloisen kuplani ulkopuolelle, mutta fani-idoli-suhteen häiriintyessä pahemmanlaatuinen helvetti on irti.

Faniuden intohimo vaatii myös vastaanottajaltaan halua ja kykyä käsitellä asiaa. Ehkä joskus jopa innostumista koska fani innostuu, vaikkei itseä niin innostaisikaan. Kaltaiseni intohimoinen fani on vaikea ihminen, mutta joka ei toivottavasti unohda maksaa kokemaansa hyvää takaisin. Roikkuu rasittavuuteen asti, mutta on aina innokkaana paikalla sinä vaimeimpana kriitikkona, muiden innostajana. Vaatii saada kaataa legot lattialle ja ryhtyy rakentamaan toivottavasti jotain, josta on molemmille paljon iloa.

Intohimoista viikonloppua!

Fanityttö Heidi

Tutustumisretkiä

Olen nirso. Nirsouteni ei ilmene niinkään ruokapöydässä vaan keikkamaussani. Saan kulutettua tehokkaasti fanittamiseen kaiken aikani, joten harvemmin tulee käytyä katsomassa keikkaa x, jos siinä ei ole mukana fanitusaspektia. Nopeasti ajateltuna voisi siis luulla, että keikkakokemukseni olisivat varsin yksipuolisia, vain samoja tyyppejä vuodesta toiseen, missä ei sinänsä ole todellakaan mitään vikaa. Olen saanut kuitenkin vielä paljon enemmän.

Asemani on onnekas, sillä idoleitani on yhden sijasta kaksi ja molemmat touhuavat aktiivisesti hyvin erilaisia projekteja. Kiitos fanitukseni, musiikkiteatterin ja kirjallisuuskeskustelun perusteet on hallussa. Lisäksi fanituksen kautta olen löytänyt pari mainiota tv-ohjelmaa ja tietysti niitä eri musiikkiaktien keikkoja. Seuraavassa pieni lista niistä bändeistä ja artisteista, joita on tullut fanituksen kautta. En millään voi muistaa kaikkia, joten lista ei ole täydellinen.

Yö
Egotrippi
Fintelligens
Tarharyhmä
Hunajamelonit
Jukka Poika
Staalon kaato -keikka
Munamies
The Beatles Forever -musikaali
Samuli Putro
Lopun ajan mies
Ylioppilaskunnan Laulajat
The Voice of Finland-finaali ja loppukonsertit
Lasten aarteita -konsertti
Karri Koira & Ruudolf
Hurts
Jessie Ware
Michael Monroe
Krista Siegfrids
Juha Tapio
Neljä Ässää
Tuomo
Anssi Kela

Samuli Putro, Blackpool Järvenpää 11/2012

Staalon kaato -kiertueelta Korjaamolta 09/2011

Tänä vuonna tiedossa on ainakin paljon lisää Samuli Putroa, Ruisrockin esiintyjiä ja uutena Kerkko Koskinen Kollektiivin keikkoja. Peruspessimistin luonteeni on huolissaan innostumisen asteesta, mutta kokemus on osoittanut, että mieluummin kannattaisi murehtia ajan ja budjetin paukkumisesta. Eikä edes siitä, fanituksen nimissä. On tää niin siistiä, saada tutun ja turvallisen kautta tehdä tutustumisretkiä uuteen ja innostavaan, juuriaan unohtamatta.

Fanityttö Heidi

Meidän Soitin 9.2.2014

Paras tapa viettää sunnuntai-iltapäivää on nauttia hyvästä musiikista, hyvästä tahdosta ja vieläpä täysin ilmaiseksi. Vaikka Fanityttö onkin keikkamaussaan kranttu niin kun Mikko Kosonen on järjestäjänä ja soittamassa ja Maija Vilkkumaa esiintymässä, niin Fanityttö ryntää juoksujalkaa eturivin paraatipaikalle. Kun tähän lisätään vielä Putouksestakin tuttu Jaakko Saariluoma seremoniamestariksi sekä huippuartistit Tuomo, Anssi Kela ja Samuli Putro sekä yllätysesiintyjä Neljä Ässää musiikkivahvistuksiksi, ei ihminen voi muuta kuin iloita, innostua ja suunnata Helsingin Kulttuuriareena Gloriaan.

Meidän Soitin -konserttitapahtuma oli paitsi laadukasta musiikkiviihdettä myös hyvän mielen jakamista niille, joiden tilanne on kaikista kurjin. Musikkiammattilaisten ja tavallisten ihmisten tekemien soitinlahjoitusten avulla myös vähäosaisilla on mahdollisuus voimaantua ja saada onnistumisen kokemuksia musiikista ja lahjoittajien rakkaat soittimet saavat merkityksellisen loppuelämän.

Jos hyvin käy, kenties musiikista tulee jollekin lahjoitusten avulla musiikin löytäneistä jopa ammatti! Tärkeintä kuitenkin on, että musiikin avulla kaikki voivat kokea elämyksiä ja valitsevat hyvän elämän, oli heidän taustansa millainen tahansa. Lisätietoa Meidän Soitin -projektista on luettavissa /täällä.

Niin, siitä musiikista oli puhe. Hyväkään tarkoitus ei pelasta kaikkea, jos toteutus kusee. Tässä tapauksessa se ei todellakaan kussut vaan tapahtumaa olivat toteuttamassa esiintymisen rautaiset ammattilaiset ja se näkyi lopputuloksessa. Vaikka kyseessä oli ilmaistapahtuma, siitä olisi kyllä ilolla maksanutkin. Rahoilleen olisi todella saanut vastinetta. Seuraavassa muutamia kännykkäkameraräpsyjä ja hajanaisia huomioita illasta:

 Kuvassa vasemmalla on illan juontaja Jaakko Saariluoma, joka spiikkasi esiintyjät, nostatti fiilistä ja viihdytti yleisöä. Ammattijuontajan (kuten Saariluoma) tunnistaa siitä, että hänen vitseilleen oikeasti nauretaan eikä rukoilla korkeammalta voimalta vaivaannuttavan hetken päättymistä. Saariluoma otti huomioon myös lapsiyleisön ja piti paketin kasassa luontevalla ammattitaidolla.

Kuvassa oikealla on idean isä, kitaristi Mikko Kosonen, joka sai itse tapahtumassa valitettavan vähän huomiota. Korjataan tilanne: aivan upeaa duunia. Joo, oli kaupunkia ja muita muusikoita mukana ja apuna, mutta jonkun täytyy luoda konsepti ja sytyttää porukkaan innostus toimia ja hyödyntää omaa osaamistaan maksimaalisella tavalla. Jäbäleissonkin osaa kreaa idiksii, mutta Kosonen on enemmän toiminnan miehiä. Hänellä on myös esikuvallinen vaikutus: aion jatkossa sanoa ääneen ne kaikki hulluimmatkin ideani. Vahinko vain, että nerouteni ei ole lähellekään kitarajumalan tasoa.

Illan musiikillisen tarjonnan avasi Zen Cafen solisti Samuli Putro, joka on sittemmin siirtynyt menestyksekkäästi soolouralle. Konsertissa kuultiin ensiesityksenä kaksi kappaletta helmikuussa ilmestyvältä Taitekohdassa- levyltä akustisen kitaran säestyksellä. Tykkäsin molemmista, mielenkiinnolla odotan, millaiset versiot niistä on tehty levylle ja Putron omaan keikkasettiin. Sanoitukset on ainakin taattua sananikkarin oivaltavuutta, ja kahdeksan livekeikan kokemuksella odotukset ovat kovat. Enää muutama viikko, niin olemme jo viisaampia.

Etukäteen itselleni tuntemattomin nimi artistikattauksesta oli Tuomo eli Tuomo Prättälä. En ollut perehtynyt hänen musiikkiinsa aiemmin, sillä olen luullut vihaavani kaikkea jazziin ja souliin viittaavaa. Olin jälleen väärässä, kuten niin monesti aiemminkin. Livenä Tuomon biisit toimivat loistavasti! Jos kello ei olisi 01.10 ja herätys klo 07.45, myös Spotify/Youtube saisi sivistää minua tässä suhteessa. Joka tapauksessa sisälläni asuvan ennakkoluuloisen yrmyn voisi potkaista maata kiertävälle radalle, ihan mahtimeininkiä.

Tässä vaiheessa ohjelmaan tuli lisäys. Yllätysesiintyjänä nähtiin Riku "Munamies" Niemisen bändiprojekti Neljä Ässää. Tuttavuus oli uusi ja mielenkiintoinen, sillä kyseessä oli instrumentaalina hittejä soittava poppoo, jonka soittimina toimivat muunmuassa melodika, pahvilaatikko ja lehmänkello. Ryhmä oli ainakin lasten mieleen ja sympaattinen aikuisyleisönkin silmissä.

 Sen jälkeen olikin vuorossa Fanitytön sydänkohtaus eli Maija Vilkkumaa & Mikko Kosonen duona. He esittivät pari biisiä Maijan eniten myyneeltä levyltä Ei. Osaan Maijan biisit ulkoa etu- ja takaperin vaikka unissani, mutta tällä kertaa luulisin jopa jättäneeni raakkumatta. Hitit Mun elämä ja Ei toimivat yllättävän hyvin (yhtä hyvin kuin muusikot siviilielämässäkin) pelkällä laulu + sähkökitara -yhdistelmällä.

Erityispisteet Mikolle Ein C-osan kitaroinnista, peitti sopivasti alleen pikkulasten korvakarvoja riipivän kirkumisen. Maijan vahva lauluääni, esiintyminen ja kuvauksellisuus luonnollisesti etsii vertaistaan. Niin vahvaa ja vakuuttavaa meininkiä, että miten olis se duokiertue? Jos materiaali loppuu kesken, yhteistyönä Mikon kitaradogmista lisää hittejä. Teillä on jo ainakin yksi katsoja-kuuntelijakin!

Iltapäivän viimein esiintyjä oli suomirock-ikoni Anssi Kela, joka esitti yleisön toiveiden mukaisesti kappaleen Kaksi sisarta. Toinen biisinsä oli cover Queenin Radio Gaga (jota aiemmin väitin Anssin omaksi tuotannoksi!) ja sen esityksessä oli mukana aiemmin esitelty Tuomo. Toistaiseksi pidän enemmän herran suomenkielisestä tuotannosta, mutta tämä artisti on tsekattava myös omalla keikallaan ja tähän tarjoutuukin mainio mahdollisuus Tikkurila-Festivaalilla elokuussa. Odotan!

Kaikenkaikkiaan Meidän Soitin -tapahtuma oli timanttinen yhdistelmä loistavaa musiikkia ja hyvää tahtoa, kun esitysten välissä muutama lahjoitettava soitin löysi jo kohteensa. Yhteensä lahjoituksia on tehty jo 50. Lahjoituksien saajat olivat kiitollisia antajat liikuttuivat kertoessaan soittimensa tarinaa. Kaikilla niillä oli merkittävä osuus lahjoittajiensa uralla ja toivottavasti jatkossa lahjoituskohteissa niillä soittavien elämässä.

Jos parempilaatuiset kuvat ja asiapitoisempi sisältö kiinnostavat, musiikkipalvelu Chaos Tuben tapahtumaraportti on luettavissa täällä . Fanityttö kiittää ja kuittaa, jälleen yhtä kokemusta rikkaampana.

Fanityttö Heidi

Keikkadiggailusta

Hyvä keikka on parhaimmillaan yleisön ja esiintyjän saumatonta vuorovaikutusta, jossa molemmat tukevat toisiaan. Anssi Kela, jonka tuorein levy on muuten erittäin tsekkaamisen arvoinen tapaus, ruoti menestyksekkäästi esiintyjän roolia tämän vuorovaikutuksen syntymisessä. Anssin teksti löytyy täältä: http://www.anssikela.com/2014/02/03/esiintymisesta/ Lukekaa ihmeessä, nyt ollaan vahvasti ytimessä. 

Lukekaa myös siksi, että olen päättänyt työntää myös oman lusikkani tähän soppaan ja Anssin teksti tarjoaa mainion pohjan. Siinä lähtökohta on esiintyjän velvollisuus omalla työllään luoda innostava keikkakokemus yleisölle. Yleisön rooli ei kuitenkaan ole pelkästään passiivinen vastaanottaja, joka ainoastaan lyö rahaa pöytään. Yleisö on aktiivinen toimija, jolla on oma erittäin tärkeä roolinsa elämyksen ja euforian synnyttämisessä. Kaikkea vastuuta ei voi työntää vain esiintyjän harteille. Siitä lisää seuraavassa, Anssin ajatuksia kommentoiden.

"Älyttömintä, mitä lavalla voi tehdä, on yrittää olla näyttämättä tyhmältä" Älyttömintä, mitä yleisössä voi tehdä, on yrittää olla näyttämättä tyhmältä. Älyttömintä, jos jätetään pois vaaran aiheuttaminen esiintyjille tai muulle yleisölle tai  muu yleinen kusipäisyys. Hillitty hengailu on keikkaympäristössä vain laimeutta ja melkoinen keikkafiiliksen turn-off. Menolippu takariviin tai jopa kotiin sunnuntaifiilistelemään biisejä levyltä.

Selasin juuri omia keikkakuviani ja löysin selvän tilanneräpsyn, jossa nautin keikasta. Eihän se julkaisukelpoista materiaalia ole, mutta ei aina tarvitsekaan olla niin fancy vaan voi todella nauttia hetkestä. Tosiasiassa keikalla ketään ei kiinnosta muun yleisön oudot irvistykset tai hassut tanssiliikkeet, eivät he siitä ole maksaneet. Harvojen inisijöiden mielipiteistä ei tarvitse välittää. Todennäköisesti he nollaavat takakireytensä myöhemmin yöllä eivätkä siis muista mitään seuraavana aamuna.

"Aina ei tietenkään voi olla maailman paras fiilis. Yleisön ei kuitenkaan tarvitse nähdä sitä." Esiintyjän huono fiilis ei nosta keikkafiilistä eikä kiinnosta yleisöä. Yhtä vähän kiinnostaa, jos jonkun yleisön jäsenen pomo on ollut ilkeä työpaikalla tai kotona on ongelmia. Yrmyileminen keikalla ei niitä ongelmia ratkaise ja lisäksi apaattisuus tarttuu muihinkin. Jos siis aiot itkeä koko illan maailman kurjuutta, jää suosiolla kotiin murjottamaan. Vaihtoehtoisesti voit päättää unohtaa murheet hetkeksi ja kokeilla keikka-adrenaliinin parantavaa voimaa. Voin taata, että se toimii ja elämä on hetken "ihan ok".

"Hyvä konserttielämys on sellainen, jossa tasapainoillaan sekoilun ja kurinalaisuuden rajapinnalla." Ensimmäisenä oli puhetta vapaasta fiilistelystä ja vapaasta tunteiden näyttämisestä. Siitä on kuitenkin pitkä matka idioottimaiseen sekoiluun. Esiintyjien kohdalla tämä tarkoittaa, että hyvällä keikalla fiilistelystä huolimatta biisit ovat vielä tunnistettavassa muodossa eikä koko paketti leviä kuin ne kuuluisat Jokisen eväät. Yleisön kohdalla esimerkiksi voidaan ottaa huutelu biisien välissä: Huudahda kerran-pari jotain asiallista - hauskaa ja täysin ok. Huudahda jokaisen biisin välissä jotain törppöä ja varasta show - idioottimaista ja erittäin ärsyttävää.

"Pieni haparointi on yleensä ihmisten mielestä vain sympaattista, mokan voi kääntää yhteiseksi kokemukseksi." Muusikotkin ovat vain ihmisiä ja ihmiset tekevät virheitä. Jätä siis soittotekniikasta nalkuttaminen ja keskity fiilikseen. Silloin et edes huomaa pieniä vääriä ääniä. Artistin ja yleisön yhteistyöhön ei kuulu ilkeä dissaus, vaikka aiheesta voikin toki sanoa, kunhan pitää kynnyksen tarpeeksi korkeana. Tässä itsellänikin on parantamisen varaa. Siispä: Herra Koo, kielten katkeaminen fiiliksen voimasta on ainoastaan siistiä. Oikeasti.

"Tekniset ongelmat ovat kaikkein tehokkain fiiliksen myrkyttäjä." Tekniset ongelmat voivat tarkoittaa soitinten ja muiden keikkavehkeiden toimivuutta mutta myös yleisön jäsenen yhteistyötä oman kehonsa kanssa. Liian puristavat farkut, jatkuvasti nosteltava paidan etumus tai ähkytäysi vatsa ovat todellisia teknisiä ongelmia, jotka aiheuttavat tukalan olon ja pilaavat oman keikkaelämyksen ja mahdollisesti vievät myös tuskailua seuraavan vierustoverin fiilistä. Miksi kärsiä näistä ongelmista, kun ne ovat helposti ennakoitavissa ja ehkäistävissä?

"Intoa synnytetään innolla." Kun keikka tuntuu huonolta ja esiintyjät flegmaattisilta, arvioi ihmeessä myös omaa ja muun yleisön käytöstä. Vaikka esiintymisen ammattilaisilta voikin odottaa tiettyyn rajaan asti fiiliksen luomista tyhjästä, siinäkin on rajansa. Jos yleisössä seisotaan kuin kivipatsaat tai keskitytään keikkaseuran kuulumisiin enemmän kuin itse keikkaan, täydellisen tunteen saavuttaminen on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Tässä suhteessa lämppäreiden rooli on karu. Täytyy itse jatkossa yrittää innostua heistäkin, vaikka sitten osittain kohteliaisuudesta.

Millaisesta keikasta sinä pidät? Mitä toivot esiintyjiltä, entä muilta yleisön jäseniltä? Esittämäni näkemykset eivät todellakaan ole absoluuttinen totuus, ainoastaan minun totuuteni.

Intoa loppuviikkoon niin esiintyjille kuin yleisöpuolellekin!

Fanityttö Heidi

Rakas aikasyöppö

Fanittaminen vie aikaa. Ei, fanittaminen vie ihan törkeästi aikaa. Voisi jopa sanoa, että muu elämä mahdutetaan sinne mihin fanittamiselta jää aikaa, eikä toisinpäin. Kalenterini täyttyy idolieni mediesiintymisistä, keikoista ja niihin liittyvistä esivalmisteluista. Siinä vaiheessa kontrollifriikkiyteni pääsee irti ja muiden on parempi hiihtää kiltisti perässä tarkkaan suunnitellun mallin mukaisesti. Kiireestä selviää, kun opettelee hallitsemaan kaaosta ja pitää muut samassa ruodussa.

Eräänlainen fanituskaaos on myös sosiaalinen media. Ajankäyttökonsultit saisivat vatsahaavan kuullessaan, kuinka monta kertaa päivässä tarkistan Twitteriä ja Facebookia vain nähdäkseni, ovatko Rouva Vee tai Herra Koo päivittäneet jotain uutta tykkäiltävää ja kommentoitavaa. Tätäkin tehdessäni jo kahdesti! Ei tällä kertaa, nyyh.

Ja tosiaan lähes kaikkeen koen pakottavaa tarvetta kommentoida jotain. "Siistiä! Hieno juttu!" on varsin validi kommentti siinä vaiheessa. Niistä on varmasti työlästä seuloa vastausta vaativat kommentit yleislöpinästä eli ne vievät aikaa sekä täällä lähettäjäpäässä että vastaanottajapuolella.

Tuorein esimerkki ajankäytöstä ja priorisoinnistani on tältä aamulta. Aamuni ainut pakollinen tehtävä oli työoikeuden ensimmäinen tehtäväkokonaisuus. Heräsin erittäin poikkeuksellisesti jo kuudelta (illanvirkun unirytmi sekaisin) ja kasilta olin jo täysin valmis aloittamaan tehtävien tekemisen, periaatteessa. Sitten tulee se mutta: avasin Twitterin "taustalle". Virhe. Menin Herra Koon profiiliin. Iso virhe!

Tottakai löysin sieltä tärkeää kommentoitavaa, joka ei mukamas voinut odottaa siihen, että olisin ensin saanut tehtävät tehtyä. Sain kysymykseeni vastauksen, vastasin ja sain uuden vastauksen. Sen jälkeen toki oli vielä pakko raportoida käyty keskustelu eräälle ystävälleni eteenpäin. Lisää kiireetöntä länkyttämistä ja kello juoksee. Tässä vaiheessa huomautus, että aikaa olisi palanut yhtä paljon, vaikkei vastauksia olisi Twitterissä tullut. "Se ei vastannut!" on jopa pitkäkestoisempi puheenaihe.

Sen jälkeen Facebookissa ilmoitus: Meidän Soitin -projektin kampanjavideo on julkaistu. Tehtävät saavat taas odottaa, video katseluun ja jakoon. Sen jälkeen vielä musatarjonta sopivaksi Spotifysta (Samuli Putro ja Maija Vilkkumaa) ja vasta sitten tehtävien kimppuun. Kello on jo auttamatta liikaa. Loput tehtävät koulun kirjastossa ja myöhässä oppitunnille. Olisi varmaan pitänyt osata edes hävetä. Mutta omatuntoni on puhdas, aamuni oli erittäin kiva.

Samankaltaisia esimerkkejä siitä, kuinka fanitus lopulta ajaa kaiken edelle, on muitakin. Maalis-huhtikuun vaihteessa olen melko epäsosiaalinen kaikille heille, jotka eivät ole keikkajaksollani mukana. Maaliskuun lopussa laivalle, siitä suoraan satamasta Tavastialle ja siitä viikon päästä Lahden keikalle. Ensimmäisessä välissä mietitään jopa syömisen ja nukkumisen sijoittamista aikatauluun, jälkimmäisessä välissä ehtii jopa käydä koululla kääntymässä ja pestä keikkavaatteet uutta käyttöä varten. Jos en vastaa silloin puhelimeen, en ole kuollut tai ryöstetty, ajatukseni ovat vain muualla.

Kivaa viikonloppua, rakkaat lukijani!

Fanityttö Heidi