Tapaa idolisi - päiväsi pelastuu!

 Luin MeNaisista Miina Supisen kolumnin Älä koskaan tapaa idoliasi - petyt varmasti ja tuli pakottava tarve blogata aiheesta. Ensinnäkin on hienoa, että fanituksesta puhutaan julkisesti, mutta keskustelun negatiivinen sävy fanituksen ongelmista ei anna läheskään realistista kuvaa tästä hienosta harrastuksesta ja elämäntavasta. Fanituksesta kirjoittavat mediassa usein ihmiset, joilla omia fanituskokemuksia joko ei ole tai niistä on kymmeniä vuosia. He katsovat ilmiötä ylevänä ulkopuolelta. Tekstien sävy on usein faneja väheksyvä: että fanitus olisi mielen heikkoutta ja kehittymättömien ihmisten puuhaa.

 10 vuoden intensiivisellä fanituskokemuksella voin kertoa, että fanittamisesta yli 90 prosenttia on hyviä, elämänlaatua parantavia asioita. Jäljelle jäävä 10 prosenttia tekee siitä ainoastaan inhimillistä ja todistaa, että fani-idoli-suhteen osapuolina on kaksi verta ja lihaa olevaa ihmistä. Ihmisillä on perustava ominaisuus, että he tekevät virheitä ja siksi on luonnollista, että myös  fanittaessa välillä harmittaa.

Idolinsa tavatessa mielikuva hänestä voi muuttua täysin. Lavalla keekoileva rokkikukko voi paljastua keikan jälkeen ujoksi ja hiljaiseksi ja päinvastoin. Sama väärä tulkinta voi kuitenkin tulla missä ihmissuhteessa tahansa: harva meistä osaa lukea ajatuksia ja pelkästä moikkauksesta tehdä syväanalyysia ihmisen persoonallisuudesta. Niin idoleiden kuin muidenkin ihmisten kohdalla prosessi on jatkuvaa oman mielikuvan muokkaamista sen perusteella mitä silmät näkevät, korvat kuulevat ja sydän tuntee.

Sitten meistä faneista: harva on niin typerä, että luulisi idolinsa olevan oikeasti yli-ihminen, jossa ei ole vikoja tai edes mitään inhimillisiä piirteitä kuten huonoja päiviä tai tarvetta käydä kakalla. Yleensä fanit arvostavaat idoleitaan nimenomaan ihmisinä niin paljon ja nauttivat heidän seurastaan, joten se on oletettavasti win-win-tilanne molemmille. Kaikissa meissähän on luontainen tarve kokea itsemme arvostetuiksi ja fanitus on ihana keino tämän tarpeen tyydyttämiseen. Idoli on fanille suuri inspiraation lähde: hän seuraa idolinsa tekemisiä ja ottaa siitä itselleen sopivat teot ja ajatukset rikastamaan omaa elämäänsä.

Supisen kolumni päättyy: "Ministerit, päiväkodin opettajat, huippu-urheilijat, psykologit, taitelijat, taksikuskit, kaupan kassat – kaikki ovat ihan tavallisia ihmisiä ja juuri sellaisina rakastettavia ja mielenkiintoisia." Näin ajattelevat myös fanit. Idolit ovat tavallisia ihmisiä ja ihania juuri sellaisina, kaikkine vikoineen ja epätäydellisyyksineen.

Nyt lähden tästä tapaamaan omia idoleitani, Mikko Kososta ja Samuli Putroa Kouvolan House of Rockiin ja Helsingin Korjaamolle. Raportteja sieltä tulossa ensi viikolla! Sen jälkeen onkin vuorossa Kerkko Koskinen Kollektiivi eli ihana Maija Vilkkumaa Lahden Sibeliustalolla. Fanin elämä on ihanaa, kun sulkee silmänsä ja korvansa ulkopuolisten arvostelulta.

Kommentissa tuli kyselyä Keikkareissun selviytymispaketin seuraavasta osasta ja asia onkin ollut monesti mielessä. Teen sen teille mahdollisimman pian! Ajattomia blogiaiheita on turhan helppo siirtää aikaan "sitten joskus", kun tulee muuta sanottavaa.

Hyvää viikonloppua ja nauttikaa fanituksesta!

Fanityttö Heidi

Auran Aallot -haastattelusta

Maija Vilkkumaa ja Mikko Kosonen Meidän Soitin -tapahtumassa helmikuussa 2014

Sain ilokseni käyttööni alkuperäisen Auran Aallot -haastattelun (alla), joten jatketaan vähän siitä. Ensinnäkin: 6 minuutissa on melko mahdoton kertoa sitä kaikkea, mitä fanitukseen kuuluu ja liittyy. Mielestäni toimittaja Sanna Linjos onnistui mainiosti keräämään materiaalista niitä olennaisia pointteja: pääasiassa fanitus on ihanaa ja siistiä, mutta ei aina kuitenkaan pelkkää ruusuilla tanssimista. Sain Sannan hyvistä kysymyksistä myös paljon hyviä aiheita omaan bloggaamiseeni.

 Ennen kaikkea tämä haastattelu oli hyvä ensikosketus haastateltavan rooliin:  siihen, kuinka on parempi antaa haastattelijan viedä tilannetta ja itse pitää vain huoli siitä, ettei vastaa mihinkään yhdellä tai kahdella sanalla. Samalla huomasin, miten paljon rakastankaan fanituksesta puhumista ja kuinka avoimesti siitä puhun ihan huomaamatta. Ennen haastattelua pelkäsin etten keksi tarpeeksi sanottavaa ja haastattelun jälkeen nauroin itselleni, että joku filtteri olis kiva.

Kaiken kaikkiaan haastatteluprojekti oli opettavainen ja viimeiset pari viikkoa olenkin pitkälti keskittynyt siihen: ensin lupa Maijalta, sitten hermoilua ennen nauhoituspäivää ja sen jälkeen lisää hermoilua ennen julkaisua. Eilinen julkaisu oli lopulta helpottavaa: pieni vauva on laskettu nyt maailmalle. Hyvää matkaa. Voit kuunnella sen täältä.

Fanityttö Heidi

Tänään Radio Auran Aalloilla klo 14.30!

Tänään se vihdoin tapahtuu: Fanityttö Heidi astuu pelottavan julkisuuden kenttään. Höpisin alkuviikosta Radio Auran Aalloille mukavan Sanna Linjoksen kanssa fanittamisesta. Juttua riitti puolituntia (ja lisääkin olisi riittänyt!) ja siitä keskustelusta Sanna on koonnut iltapäivälle muutaman minuutin tiiviin paketin.

Nettiradio:wwww.auranaallot.fi

 Jännityksellä odotan, mitä kommentteja on valikoitunut mukaan. Oma ennakkofiilikseni on, että materiaalissa on muutama ihan hyvin kiteytetty mielipide, mutta paljon myös sekavaa haahuilua. Mielenkiinnolla odotan, että millaisen näkökulman Sanna on valinnut. Toivottavasti fanituksen positiivisuus välittyy selvästi. Ajattelin viikonloppuna blogata niistä aiheista, jotka haastattelusta jäivät pois. Sannalla oli monia uusia pointteja!

Olisi kiva kuulla myös kommenttejanne haastattelusta: mikä toimi, mikä ei? Mistä haluaisitte kuulla enemmän? Kaikki mahdolliset kysymykset voi jättää tämän postauksen kommentteihin. Tyhmiä kysymyksiä ei ole ja jokainen ansaitsee vastauksen. Ja Sinä, joka löysit blogini tuon haastattelun perusteella, sydämellisesti tervetuloa! Ilmiannathan itsesi myös kommenttikentässä.

Kivaa viikonloppua!

Fanityttö Heidi

Kerkko Koskinen Kollektiivi @Kulttuuritalo 12.9.2014

Kotiuduin muutama tunti sitten Kerkko Koskinen Kollektiivin Kulttuuritalon levynjulkkarikeikalta. Oli taas sarjassamme hämmentäviä keikkakokemuksia. Kerrataan alkuasetelma: lähdin keikalle Maijan takia vähän skeptisenä siitä, nauttisinko konsertista taiteellisten biisien takia yhtä paljon kuin fanitusjutuista yleensä. Eniten odotin etukäteen Maijan tapaamista ja erityisesti saavani suuren energia- ja itsetuntobuustin tulevaa haastattelua varten.

Pakko myöntää, että tällä kertaa odotukset heittivät häränpyllyä todellisuuden kanssa: nautin keikasta paljon mutta Maijan tapaamisesta jäi jos ei nyt huono niin ainakin ristiriitainen fiilis. Ensin hyvät uutiset: Kollektiivin uuden levyn biisit kuullostivat paremmilta livenä kuin levyllä (ostin myös fyysisen levyn tänään) ja tuntemattomammat keikkasetin vanhemmat biisit pitivät huolen, että yllättävyysmomentti oli koko tunnin konsertin ajan läsnä. Se kulminoitui viimeiseen encoreen, jossa en tunnistanut Ultra Bran biisiä Pärnu.

Oli virkistävää vaihtelua olla keikalla, jossa en voinut hoilottaa jokaisessa biisissä mukana vaan tunnelma vangitsi pelkästään kuuntelemaan. Huomasin keikan jälkeen puristaneeni lippua  kädessäni. Kuvia en ottanut, sillä virallisesti se oli kiellettyä ja lisäksi istumapaikkani oli niin kaukana, että nopeista kännykkäräpsyistä olisi tullut lähinnä pikselimössöä. Konsertti kuitenkin taltioitiin, joten toivottavasti se tulee myöhemmin telkkarista.

Keikan jälkeen oli vuorossa se vähemmän onnistunut tapaaminen Maijan kanssa. Olen jo jotenkin oppinut hallitsemaan epävarmuuden ärsyttävyyttä: en hypi enää yhtä pahasti seinille siitä, ettei tapaaminen ole varmaa, kuin aiemmin. Varsinaisesti asiat alkoivat mennä pieleen siis vasta siinä vaiheessa, kun fanitapaamisesta muodostui Maijan ympärille kerääntynyt porukka. Olen aina ollut huono osallistumaan keskusteluun ryhmässä, vaikka sen jäsenet olisivat kuinka mukavia. En vain saa suutani auki keskustelun vaatimassa tahdissa ja vetäydyn kuuntelijan rooliin.

Jossain vaiheessa sain kuitenkin sanottua, että mua on pyydetty haastatteluun puhumaan fanittamisesta. Maija (tietenkin) sanoi, että tottakai meen, mutta nopeasti keskustelu kääntyi siihen, mitä muuta fanittamisesta on ollut viime aikoina mediassa. Muistelimme siinä porukalla Buusteria ja Jyrkiä ja Maija muisti Helsingin Sanomien fanitusta käsittelevän kolumnin.. Hän valitsi siinä tilanteessa tekstistä näkökulman, että fanien pettyminen idoleihinsa olisi täysin normaalia.

Kommentti kouraisi syvältä: olen niin monta kertaa ollut selvittelemässä fanitussotkujani sydänverellä ja nyt idolini sanoo sen olevan ainoastaan hyväksyttävä tosiasia, jonka kuuluu mennä niin. Siinä tilanteessa ajattelin dramaattisesti, että aiemmilta pahoilta oloiltani katosi oikeutus ja kyse olikin vain siitä, ettei tyhmä fanityttö ymmärtänyt fanitusilmiön todellista luonnetta. Kolumni itsessään on teemaltaan mielenkiintoinen ja vaatii jo uuden postauksen, joten palaan siihen myöhemmin. Teaserina paljastettakoon, että olen aina ollut fanituksen järkeistämistä vastaan.

Omaa negatiivista reaktiotani voisin kuitenkin vähän analysoida: miksi tapaamisesta jäi heikohko fiilis? Edellämainittu ryhmätilanne oli tietysti yksi syy, mutta toinen  oli varmasti tapaamiseeni lataamani valtavat odotukset: luulin, että Maija sanoillaan ja pelkällä omalla olemuksellaan saisi pumpattua muhun niin paljon itseluottamusta, että unohtaisin listat siitä, mikä kaikki voisi mennä pieleen. Odotin Maijan ratkaisevan itsetunto-ongelmani ja saavan mut vakuuttuneeksi siitä, että olen oikea ihminen puhumaan fanittamisesta enkä täysin kelvoton sekä fanina että haastateltavana.

Tilanne meni siis mönkään ja koska en voi kääntää kelloa taaksepäin ja muuttaa tapahtunutta toisenlaiseksi, on mun muutettava omaa ajatteluani: annoin Maijalle tiedostamattani täyden vallan joko korjata säröinen mieleni taas ehjäksi tai rikkoa se miljoonaksi pieneksi palaseksi, joten mun on otettava vastuu myös seurauksista. Vaikka täydellisestä katastrofista oltiinkin vielä kaukana, kyllä se silti harmitti. Kestän kohtalaisesti muiden ihmisten fanitusruotimista romahtamatta, mutta Maijalta kommentti tuli tilanteen sisältä ja aivan liian läheltä.

Muistutan kuitenkin jatkuvasti itseäni siitä, että voin yhä itse päättää, alanko rypeä itsesäälissä ja hautaudun maan alle piiloon kaikilta katseilta vai yritänkö tsempata itseäni haastatteluun omilla vahvuuksillani: mulla ei ole niin vahvaa valtaa mielialoihini kuin idoleillani, mutta ymmärrän toimittamisesta jotain, joten voin varautua osaan kysymyksistä etukäteen ja siten lisätä itsevarmuuttani itse haastattelutilanteessa. Valitsin jälkimmäisen ja ilmoitin toimittajalle, että suostun juttuun. Ilmoittelen täällä, kun speksit esitysajankohdasta ovat selvillä.

Loppukaneettina vielä todettakoon, että tämä kirjoitus ei ollut kritiikki Maijaa kohtaan vaan pikemminkin rehellistä itsereflektiota omista fiiliksistäni tästä illasta. Maija on silmissäni edelleen viisas ja lempeä nainen, joka on lisäksi vieläpä käsittämättömän lahjakas muusikko ja hauska tyyppi. Yhteiskuvassa Maijan hiusten vieressä ollessani tuttu hyvä fanitustunne oli läsnä. Odotan lokakuun kolmatta päivää (Kollektiivi Lahdessa) kieli pitkällä. Erittäin todennäköisesti fiilis on sen keikan jälkeen erittäin paljon parempi kuin nyt. Kunhan välttelen ryhmätilanteita ja fani-ilmiöanalyyseja ja varsinkin niiden yhdistelmää.

Fanityttö Heidi

Kerkko Koskinen Kollektiivi: 2

Kuva: Aki Roukala / Universal Music FI

Ensin tunnustus: en ole aikaisemmin juurikaan tutustunut Kollektiivin tuotantoon. Pari kuulemaani biisiä olivat makuuni liian monimutkaisia ja mikään siinä ei muutenkaan sytyttänyt. Perjantain Kulttuuritalon levynjulkkarikeikalle hankin lipun 99-prosenttisesti vain Maijan liittymisen vuoksi.. Yksi prosentti oli "Kiva kokeilla jotain uutta välillä" -ajattelua. Levyltä irrotetut sinkut Tallinnan-lautta ja Lokki sekä Vapaudesta paransivat mielikuvaani bändistä ja levyn muut biisit jatkoivat samaa linjaa.

Ei Kollektiivin tämäkään levy ole mitään helppoa taustamusiikkia kirjoittamiseen: siihen on maltettava keskittyä kunnolla. Ensimmäisellä kerralla jouduin pakottamaan itseni vain kuuntelemaan, mutta levy paranee jokaisella kuuntelulla. Sinkkubiisien lisäksi ensimmäinen suosikkini oli ironinen Ole tyytyväinen nuorena ja pian hyvien biisien joukkoon liittyi myös rokahtava Oi rakkaus. Luin jostain, että Maijan tekstejä on levyllä kolme ja Tallinnan-lautan ja Vapaudestan lisäksi epäilen kolmannen olevan jompikumpi näistä ensimmäisistä suosikeistani.

Tällä hetkellä olen tykästynyt levyltä myös biiseihin Deja Vu ja Häkkilintu eli lopulta jäljellä on enää kolme biisiä, jotka joko vaativat vielä lisäkuuntelua tai eivät tule kolahtamaan lainkaan. Sanoisin, että käännytysoperaatio on lähtökohdat huomioiden erittäin onnistunut. Tähän kun vielä lisätään se, että yleensä livenä kaikki biisit kuullostavat keikkafiiliksen ansiosta paremmalta kuin levyllä, perjantaita ajatellen tilanne näyttää erittäin hyvältä.

Musta ei tullut kertaheitolla Kerkko Koskinen Kollektiivin fania, mutta lähtötilanteeseen verrattuna prosentit näyttävät jo vähän valoisemmilta: 90-95% Maijalle, prosentti kokeilunhaluun ja loput hyville biiseille. Ottaen huomioon fanitukseni yleisen ehdottomuuden, kutsuisin tätä vähintäänkin kohtalaiseksi myönnytykseksi. Siitäkin huolimatta, että odotan Maijan tapaamista yhä kaikista eniten. Perjantai, tule jo!

Kuunnelkaa tekin Kollektiivin 2-levyä Nyt-liitteen nettisivuilta, sillä on se vähintään tutustumisen arvoinen tapaus. Jaatteko näkemykseni sen huippukohdista ja antikliimakseista vai oletteko kenties täysin eri mieltä?

Fanityttö Heidi

Suuntaviivoja

Sain eilen blogisähköpostiini ensimmäisen haastattelupyynnön. Kyseessä on pieni paikallisradio, josta kerron sen varmistuessa lisää. Tämä pyyntö kuitenkin aiheutti pienimuotoisen paniikin: Ensinnäkin, onko se idoleilleni ok? Ja toiseksikin, eihän mun blogilla ole edes mitään linjaa! Ensimmäisen ongelman saan onnekseni ratkaistua perjantaina, kun nään Maijaa Kollektiivin Kulttuuritalon keikan jälkeen. Vaikka haastattelussa olisikin tarkoitus puhua fanittamisesta yleensä, kaipaan varmistusta ja rohkaisua.

Blogin linjattomuuden ongelmaan pystyn vaikuttamaan itse. Periaatteessa vastaus on helppo: en aio muuttaa mitään. Olen saanut hyvää palautetta aitoudestani ja blogin lähtökohta oli jo sen syntyessä oma leikkikenttäni. Lisäksi tiedostan oman rasittavuuteni fanina, joten en halua olla enää feikki ja tällä luonteenlaadulla teeskentely olisikin mahdotonta. Lukijahakuisempaa olisi ehkä muuttua kolumnimaisempaan suuntaan, mutta sitten se en olisi enää minä.

Jonkinlaiset suuntaviivat haluaisin kuitenkin vetää, lähinnä itseäni mutta myös teitä lukijoita varten. Tämän tekstin luettuanne toivottavasti tiedätte, mitä tulette saamaan nyt ja jatkossa. Mainion vertailukohdan saan idolini Mikon blogista. Olen seurannut sitä pitkään ja huomaan ottavani siitä vaikutteita myös omaan bloggaamiseeni. Arvostan häntä suuresti kirjoittajana, vaikka näkemyksemme bloggaamisesta eroavatkin jonkin verran.

Ensimmäinen idea, jota olen soveltanut ja tulen soveltamaan jatkossa tiedostavaen omaan blogiini on blogipersoonan luominen: Mikolla se on Jacques Boissons, mulla se on Fanityttö Heidi. Samanlaista heissä on tiettyyn näkökulmaan keskittyminen: JB on hyvällä tavalla gastronomiahullu ja FH kohdistaa kaiken energiansa ja intohimonsa fanittamiseen. Molempien luojat ovat paljon moniulotteisempia ihmisiä kuin nämä hahmot, mutta brändäämisessä on päätettävä suunta ja käännettävä volat kaakkoon.

Toinen Mikon toimintamalli, jonka olen ottanut osittain myös käyttööni on näkyvyys sosiaalisessa mediassa. Myös Mikon blogilla on Facebook-sivu kuten Fanitytön Unelmillakin. Twitterissä Mikko on yhdistänyt blogipersoonan ja itsensä yhden tunnuksen alle, mutta oma valintani on kaksi erillistä tiliä: toinen itselleni kokonaisvaltaisesti ja toinen pelkästään fanitus- ja blogijutuille. Täällä blogissa mainostan vain jälkimmäistä, mutta jos joku teistä tietää tai löytää myös henkilökohtaisen tilini, saa sitäkin seurata.

Suurin ero Mikon ja mun bloggailutavoissa on ehkä näkemys bloggari-lukijasuhteesta. Mikon näkemys on tulkintani mukaan, että bloggari jakaa tekstinsä ja antaa lukijoiden keskustella niistä keskenään. Itse pidän tärkeänä vuorovaikutusta teidän lukijoiden kanssa, joten suhtautumiseni on enemmän interaktiivinen: pyrin vastaamaan kaikkiin kommentteihin ja osallistumaan mahdolliseen Facebookissa tai Twitterissä käytävään keskusteluun.

Toinen selkeä ero Mikon ja mun blogissa on niiden tyylit: Mikko kirjoittaa harvemmin pitkiä kolumnimaisempia tekstejä, kun itse pyrin kirjoittamaan säännöllisesti siitä, mitä milloin sattuu olemaan mielessä. Tekstini ovat vapaata tajunnanvirtaa, joissa välillä on teema ja välillä kerron sekalaisia fanituskuulumisiani edellisen kirjoituskerran jälkeen.

Tässä pientä näkemystä bloggaamiseni nykytilasta ja tulevaisuudesta. Otan mielelläni vastaan kehitysehdotuksia, mutta käytän niitä vain, jos itse koen ne oikeaksi tavaksi toimia. Ja korostan vielä: vaikka Mikon tapa blogata eroaa muutamassa kohdassa omastani, se on silti yhtä hyvä tapa. Tarkoitukseni ei ole kritisoida sitä vaan hakea siitä inspiraatiota omaan bloggaamiseeni. Painimme bloggareina niin eri sarjassa jo lukijamääriemmekin perusteella, että suoria johtopäätöksiä ei kannata vetää. Yhteistä meille on, että kumpikin bloggaamme aiheesta johon tunnemme intohimoa ja nautimme siitä suuresti.

Fanityttö Heidi

P.S. En kuvittele, että yksi mahdollinen paikallisradiohaastattelu räjäyttäisi blogini suureen kuuluisuuteen, mutta yleisen elämänfilosofiani mukaan kaikkeen mihin voi varautua, pitää varautua.

Rumba kutsuu mua

Maanantaisin harvemmin tapahtuu mitään jännää. Silloin palaudutaan viikonlopusta, palataan arkeen ja kerätään voimia loppuviikkoon. Kutakuinkin tätä rataa kulki munkin maanantaini, kunnes tapahtui jotain. Se jotain oli tässä tapauksessa viaton Facebookin linkkijako: Kerkko Koskinen Kollektiivista juttua uusimmassa Rumbassa. Kun olin tarkistanut ilmestymispäivän maailman hitaimmalla nettiyhteydelläni, ryntäsin lähimmälle R-kioskille. Lehti oli pakko saada ja mielellään mahdollisimman pian.

Tässä vaiheessa on ehkä syytä mainita, että mulla on lähes koko fanitusaikani (noin 10 vuotta) ollut tapana ostaa kaikki lehdet, joissa on Maijasta juttua. Parina viime vuonna olen myös ruvennut säästämään näitä lehtileikkeitä myöhempää muistelua varten. Joitakin kuvia olen leikannut irti (tekstiä tuhoamatta) ja ne ovat päätyneet koristamaan kotini erilaisia purkkeja ja purnukoita. Summa summarum, kallista (noin 7 euroa per lehti) mutta hoituupa sisustus siinä samalla.

Myös tämä kyseinen Rumban artikkeli päätyy ainakin lehtileikekokoelmaan, ja kuva ehkä jonkun rasian tai laatikon kylkeä koristamaan, mutta kiinnostavinta sitä oli maanantaina lukea tässä ja nyt: Kerkko Koskinen Kollektiivin naiset puhumassa Kerkosta, kollektiivista ( ensi perjantaina ilmestyvältä levyltä on julkaistu sinkut Tallinnan-lautta ja Lokki sekä Vapaudesta)  ja omista uristaan. Mulle kiinnostavinta olivat tietenkin Maijan osuudet ja ilokseni sain jakaa tätä innostustani toisen Maijasta suuresti pitävän ihmisen kanssa. Todettiin yhdessä, että Maija on niin kaunis nainen, missä vaatteissa tahansa.

Oon mä onnekas, kun elämässäni on tällä hetkellä tyyppejä, jotka innostuvat samoista asioista ja ihmisistä kuin itse fanitan. Samuli-fanitusystävämme kanssa järkkäsimme juuri Kouvolan keikan liput ja majoituksen ja sovimme yrittävämme moikata bändiläisiä sekä Kouvolassa että Korjaamolla. Syyskuu tulee olemaan näiden ja muutaman muun kivan tyypin ansiosta kiireinen mutta ihan mahtava.

Aina näin ei kuitenkaan ole. On ihmisiä, jotka tietoisesti pyrkivät pahoittamaan mun mieleni (ei kaikki kritiikki) : he väheksyvät tätä ihanaa fanitusharrastustani, epäilevät järjellisyyteni tasoa ja irvailevat ilkeästi fanitustoimistani. Se harvoin on hauskaa läppää joskaan ei täytä kiusaamisenkaan tunnusmerkkejä. Silti lainaan tässä Lukiolaisten Liiton hienon #Kutsumua -kampanjan ideaa: En ole hullu friikki, kutsu mua intohimoiseksi fanitytöksi. Sitä olen, ylpeästi.

Fanityttö Heidi