Näin viime yönä unta, että myöhästyin Samuli Putron keikalta tämän vuoden Ruisrockissa. Mysteeriksi jäi, että miten voi myöhästyä keikalta, johon on vielä neljä kuukautta aikaa, mutta se tunne, johon heräsin jäi elävästi mieleen. Se tunne oli ahdistus ja toive siitä, että ei kai painajainen ole vaan totta. Voin kertoa, että tiedän mukavampiakin tapoja herätä klo 05.38, vaikka en aamu-unisena siitä nautikaan.
Jäin miettimään, mistä uneni kumpusi. Tällä hetkellä elämässäni on ihmissuhdehuolia ja huolia omasta ja muiden terveydestä, mutta myös fanitushuolia. Fanitustani leimaa tällä hetkellä epävarmuus ja epäilys, vaikka keikkaputkeni pian alkaessa tilalla pitäisi olla ilo ja innostus. Tästä fiiliksestä ei uskoisi, että pääsen näkemään toisen idolini esiintymistä jo lauantaina Savoy-teatterissa. Mun ei pitäisi miettiä tässä vaiheessa, olenko yksinkertainen, riittämätön vai ainoastaan äärimmäisen rasittava fani.
Hyvä puoli tässä tunteessa on, että olen kokenut sen muutaman kerran aikaisemminkin. Epätoivon alhoon suistuminen ja vainoharhaiset itsesyytökset ovat tuttua kauraa, vaikka niiden käsitteleminen ei tunnukaan kokemusten myötä yhtään helpottuvan. Hyvä uutinen on myös se, että tämä tunne (ja siis myös ongelma) on aina ennen poistunut jossain vaiheessa ja asiat on selvitetty. Erittäin todennäköistä on, että niin tapahtuu tälläkin kertaa.
Huono puoli tässä on se, että ongelmien ratkeamiselle ei ole aikarajaa. Kokemusta löytyy niin muutaman päivän kriiseistä kuin vuosia kestävästä episodistakin. Jälkimmäisen kohdalla "Kaikki ok?" "Kaikki ok." oli täysin riittävä keskustelu tilanteen selvittämiseksi. Toivon todella, että tästä ei ole tulossa samanlaista kärsimysnäytelmää. Oli nimittäin yksi Fanitytön elämän raskaimpia kokemuksia.
Loppukaneettina vielä todettakoon, että en aio avata ongelmaa julkisesti tämän enempää. Ne joiden kuuluukin tietää, tietävät jo. Olen oppinut, että ongelmista keskusteleminen netissä ja julkisesti on varma tapa saada ne vain pahemmin solmuun. Tämäkin piti tietysti opetella kantapään kautta. Lopuille rakkaille lukijoilleni tämä olkoot osoituksena siitä, että fanitus ei aina ole herkkua tai pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta tämä on todellakin sen arvoista.
Fanitusta voisi verrata pitkään avioliittoon: olisi ihme, jos sukset eivät menisi ristiin kymmenessä vuodessa, mutta sitten ne täytyy vaan asettaa takaisin omille laduilleen ja jatkaa hiihtämistä. Suksia ei pidä ruveta sahaamaan poikki, sillä ne purut ovat silloin muidenkin silmissä eikä ilman suksia voi enää jatkaa yhdessä hiihtämistä.
Keväistä loppuviikkoa!
Fanityttö Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti