Tykkään susta niin että halkeet

Kuva: James Clayton

Ei, otsikko ei ole se Juha Tapion sinänsä hyvä biisi vaan kuvaus fanituksen pakahduttavasta intohimosta jota kansankielellä kutsutaan överiksi. Meinasin pompata bussissa kattoon kuullessani Maijan esiintyvän Tikkurila-festivaalilla ja seuraan idoleideni tekemisiä lähes hysteerisen intensiivisesti: ravaan kuukausittain keikoilla (onneksi he ovat aktiivisia!) ja somesormeni on aina valmiina tykkäämään.

Aktiivisuudestani huolimatta fanitukseeni on aina kuulunut vahva kunnioitus: en ymmärrä maailmalla esiintyvää fani-ilmiötä, jossa piiritetään supertähtien hotellit tai rynnätään halaamaan tai ottamaan kimppaselfietä ruokakaupassa. On ymmärrettävää, että idolin näkeminen missä tahansa ympäristössä kiinnittää fanin huomion, mutta ajatuksen voi antaa kulkeutua aivoihin asti ennen kuin antaa sen tulla ulos suusta tai käskyn lihaksille juosta.

Mä olen fanina se, joka useimmiten piipittää pienellä äänellä, että saisiko vähän Mikon, Maijan tai Samulin huomiota ja tuntee liian usein olevansa vain vaivaksi. Pyrin olemaan pitämättä itsestäänselvyytenä sitä, että idoleillani olisi aina aikaa jutella, ja jokainen kohtaaminen on aina yhtä erityinen kuin ensimmäisetkin olivat. Blogini satunnaiset negatiiviset kommentit heistä syntyvät usein vahvan tunnereaktion vallassa (ja herättävät ymmärrettävästi teissä halun kommentoida) ja täälläkin varmasti yli 80% sisällöstä on tätä kovaa kolmikkoa ylistävää.

Tämän blogin yksipuolinen ja intensiivinen fanituskulma on herättänyt vähemmän ylistäviä mielikuvia musta ihmisenä: fanityttö, pelottavan intohimoinen ellei pakkomielteinen, ja elämä pyörii vain fanituksen ympärillä. Liiketalouden opiskelijana nään tässä brändiongelman: oikeastihan olen kovin tavallinen 22-vuotias nuori nainen, joka käy koulussa, tapaa kavereita, ihastuu ja rypee sydänsuruissa mutta myös sattuu harrastamaan fanitusta. Tätä mielikuvaa itsestäni muuttaakseni olen perustamassa kotisivuja, jonne on tulossa toinen, täysin erilainen blogi: kolumnityyppistä materiaalia yhteiskunnallisista ja ammatillisista aiheista eikä yhtään fanityttöilyä.

Toinen kriittisempi, ja sekin aiheesta esitetty, kysymys on ollut idolieni suhtautuminen: miten he jaksavat olla näin intensiivisen huomion kohteena? Siihen voin vain vastata, että toivon sydämestäni, etteivät he koe sitä ahdistavana. Olen yrittänyt muokata toimintaani aina, kun heiltä on kuulunut pientäkään vihjailua rauhoittumisen suuntaan. Uskon ja luotan, että he fiksuina ihmisinä uskaltavat ja osaavat sanoa häiritsevistä asioista. Kuuntelen herkällä korvalla, sillä oma jääräpäisyyteni ei ole idolieni suututtamisen arvoista. Kokemuksesta, kolmen vuoden fanituskriisissä aiemmin riutuneena. Mikään ei vaan ole sen arvoista.

Seurasin pari päivää sitten Krista Siegfridsin Instagramia: fanit päätyivät haukkumaan toisiaan kuvan kommenteissa ja Krista päätti puuttua asiaan: lempeä henkinen tukistus käytöstapamuistutuksen muodossa ja meni varmasti perille. Idolin sana on useimmiten fanille laki ja jos ei viesti mene perille idolin suulla, ei se takuulla mene sen paremmin mitään muutakaan kautta. Tässäkin asiassa on jokaisen oppirahat maksettava. Kuunnelkaa kuitenkin edes vähän vanhaa ja viisasta, pääsette helpommalla.

Fanityttö Heidi