Lukekaa myös siksi, että olen päättänyt työntää myös oman lusikkani tähän soppaan ja Anssin teksti tarjoaa mainion pohjan. Siinä lähtökohta on esiintyjän velvollisuus omalla työllään luoda innostava keikkakokemus yleisölle. Yleisön rooli ei kuitenkaan ole pelkästään passiivinen vastaanottaja, joka ainoastaan lyö rahaa pöytään. Yleisö on aktiivinen toimija, jolla on oma erittäin tärkeä roolinsa elämyksen ja euforian synnyttämisessä. Kaikkea vastuuta ei voi työntää vain esiintyjän harteille. Siitä lisää seuraavassa, Anssin ajatuksia kommentoiden.
"Älyttömintä, mitä lavalla voi tehdä, on yrittää olla näyttämättä tyhmältä" Älyttömintä, mitä yleisössä voi tehdä, on yrittää olla näyttämättä tyhmältä. Älyttömintä, jos jätetään pois vaaran aiheuttaminen esiintyjille tai muulle yleisölle tai muu yleinen kusipäisyys. Hillitty hengailu on keikkaympäristössä vain laimeutta ja melkoinen keikkafiiliksen turn-off. Menolippu takariviin tai jopa kotiin sunnuntaifiilistelemään biisejä levyltä.
Selasin juuri omia keikkakuviani ja löysin selvän tilanneräpsyn, jossa nautin keikasta. Eihän se julkaisukelpoista materiaalia ole, mutta ei aina tarvitsekaan olla niin fancy vaan voi todella nauttia hetkestä. Tosiasiassa keikalla ketään ei kiinnosta muun yleisön oudot irvistykset tai hassut tanssiliikkeet, eivät he siitä ole maksaneet. Harvojen inisijöiden mielipiteistä ei tarvitse välittää. Todennäköisesti he nollaavat takakireytensä myöhemmin yöllä eivätkä siis muista mitään seuraavana aamuna.
"Aina ei tietenkään voi olla maailman paras fiilis. Yleisön ei kuitenkaan tarvitse nähdä sitä." Esiintyjän huono fiilis ei nosta keikkafiilistä eikä kiinnosta yleisöä. Yhtä vähän kiinnostaa, jos jonkun yleisön jäsenen pomo on ollut ilkeä työpaikalla tai kotona on ongelmia. Yrmyileminen keikalla ei niitä ongelmia ratkaise ja lisäksi apaattisuus tarttuu muihinkin. Jos siis aiot itkeä koko illan maailman kurjuutta, jää suosiolla kotiin murjottamaan. Vaihtoehtoisesti voit päättää unohtaa murheet hetkeksi ja kokeilla keikka-adrenaliinin parantavaa voimaa. Voin taata, että se toimii ja elämä on hetken "ihan ok".
"Hyvä konserttielämys on sellainen, jossa tasapainoillaan sekoilun ja kurinalaisuuden rajapinnalla." Ensimmäisenä oli puhetta vapaasta fiilistelystä ja vapaasta tunteiden näyttämisestä. Siitä on kuitenkin pitkä matka idioottimaiseen sekoiluun. Esiintyjien kohdalla tämä tarkoittaa, että hyvällä keikalla fiilistelystä huolimatta biisit ovat vielä tunnistettavassa muodossa eikä koko paketti leviä kuin ne kuuluisat Jokisen eväät. Yleisön kohdalla esimerkiksi voidaan ottaa huutelu biisien välissä: Huudahda kerran-pari jotain asiallista - hauskaa ja täysin ok. Huudahda jokaisen biisin välissä jotain törppöä ja varasta show - idioottimaista ja erittäin ärsyttävää.
"Pieni haparointi on yleensä ihmisten mielestä vain sympaattista, mokan voi kääntää yhteiseksi kokemukseksi." Muusikotkin ovat vain ihmisiä ja ihmiset tekevät virheitä. Jätä siis soittotekniikasta nalkuttaminen ja keskity fiilikseen. Silloin et edes huomaa pieniä vääriä ääniä. Artistin ja yleisön yhteistyöhön ei kuulu ilkeä dissaus, vaikka aiheesta voikin toki sanoa, kunhan pitää kynnyksen tarpeeksi korkeana. Tässä itsellänikin on parantamisen varaa. Siispä: Herra Koo, kielten katkeaminen fiiliksen voimasta on ainoastaan siistiä. Oikeasti.
"Tekniset ongelmat ovat kaikkein tehokkain fiiliksen myrkyttäjä." Tekniset ongelmat voivat tarkoittaa soitinten ja muiden keikkavehkeiden toimivuutta mutta myös yleisön jäsenen yhteistyötä oman kehonsa kanssa. Liian puristavat farkut, jatkuvasti nosteltava paidan etumus tai ähkytäysi vatsa ovat todellisia teknisiä ongelmia, jotka aiheuttavat tukalan olon ja pilaavat oman keikkaelämyksen ja mahdollisesti vievät myös tuskailua seuraavan vierustoverin fiilistä. Miksi kärsiä näistä ongelmista, kun ne ovat helposti ennakoitavissa ja ehkäistävissä?
"Intoa synnytetään innolla." Kun keikka tuntuu huonolta ja esiintyjät flegmaattisilta, arvioi ihmeessä myös omaa ja muun yleisön käytöstä. Vaikka esiintymisen ammattilaisilta voikin odottaa tiettyyn rajaan asti fiiliksen luomista tyhjästä, siinäkin on rajansa. Jos yleisössä seisotaan kuin kivipatsaat tai keskitytään keikkaseuran kuulumisiin enemmän kuin itse keikkaan, täydellisen tunteen saavuttaminen on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Tässä suhteessa lämppäreiden rooli on karu. Täytyy itse jatkossa yrittää innostua heistäkin, vaikka sitten osittain kohteliaisuudesta.
Millaisesta keikasta sinä pidät? Mitä toivot esiintyjiltä, entä muilta yleisön jäseniltä? Esittämäni näkemykset eivät todellakaan ole absoluuttinen totuus, ainoastaan minun totuuteni.
Intoa loppuviikkoon niin esiintyjille kuin yleisöpuolellekin!
Fanityttö Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti