Tuosta kirjasta sain inspiraation muistella omia kommelluksiani lavan edestä, fanina. Voisi kuvitella, että tämä lista olisi lyhyt, sillä nautittujen alkoholiannosten määrä on keikkareissuilla nolla ja etukäteinen suunnitelmallisuus noin tuhat. Heidin minuuttiaikataulut on jo käsite. Vaikken logistisena ratkaisuna liftaa tuntemattomien kyytiin tai univeloissani yövy sillan alla, jotenkin sitä silti sattuu ja tapahtuu. Oma diagnoosini on hyväntahtoinen koheltaminen, ennakkoluuloton räveltäminen plus järjetön säätäminen.
Seuraavassa vähän listaa näistä sattumuksista. Painottuvat aika uusiin tapauksiin, sillä joskus olin vielä jotenkin salonkikelpoinen fanityttö ja toki alaikäisenä keikkojen määräkin oli vähäisempi ja teininä netissä tuli lähinnä vaan auottua päätä, syyttä ja syystä. Järjestykseen näitä tohelointeja on mahdotonta laittaa, kaikki naurattavat näin jälkeenpäin.
5. "MIKKO K, MEILLÄ ON LAHJA"
Tämä stoori ajoittuu keväälle 2012, jolloin nyt jo edesmenneessä Musiikkiteatteri Koitossa pyöri musikaali legendaarisesta The Beatles-yhtyeestä. Kuten ahkerimmat lukijat tietävät, olen mestari kriisiyttämään faniuttani ja tämä episodi toimi pahimman, vuosia kestäneen kriisin ratkaisijana. Olin katsomassa em. musikaalia jo kolmatta kertaa seuranani silloinen avustajani ja rakas ystäväni, jolla on ihana tapa ilmaantua paikalle juuri silloin, kun hätä on suurin. Tällä kertaa olimme päättäneet, että sen sotkun oli pakko selvitä.
Ja kyllähän se selvisikin, kun keksimme keinon kohteen huomion saamiseksi: nimmarivihkosta sivu irti, siihen otsikon teksti ja yhteistuumin (jaettu nolous on pienempi nolous) tämän pienen lappusen kanssa viimeisten biisien aikana lavan eteen. Yritimme olla mahdollisimman huomaamattomia, mutta hienossa teatterisalissa (juhlavaatteet ja mahdollisuus dinneriin) erotuimme väkisinkin joukosta. Kaiken kukkuraksi kaikki muut esiintyjät huomasivat meidät ja lappumme paitsi kohde itse, mutta viesti kulki onneksi perille ja lopulta saimme asiat hoidettua. Vähän nolottaa edelleen muistella, mutta tämä tapaus muodosti silti kestävän pohjan tulevaisuuden Mikko-fanitukselleni.
4. Lahjapussin arvoitus
Toinen fanituskommellus ajoittuu viime vuoden elokuuhun Taiteiden yöhön (Helsinki), jolloin olimme kaverini kanssa aistimassa meininkiä ja ennen kaikkea kuuntelemassa Maijan kirjaesittelyä Artekissa. Kirja oli jo ensikuulemalta täynnä hyviä hahmoja ja saimme nimmarit ja yhteiskuvat ja mulla oli mukana Maijalle fanilahja kuten yleensäkin. Fanilahja oli pakattu jokseenkin romanttishenkiseen lahjapussiin ja saimme kaverini kanssa neronleimauksen: halusimme tietää, päätyykö kyseinen pussi Maijan mukana kotiin asti.
Käytimme kadunvarteen pysäköityjä autoja näköesteinä ja korttelin kiertelyn jälkeen asetuimme passiin: Maija tuli ulos ja suuntasi viereiseen kapakkaan ehkä juhlistamaan onnistunutta kirjapromoa, mutta lahjapussin kohtalo ei meille selvinnyt. Sen sijaan huvitimme varmasti ohikulkijoita piileskelyllämme. Tässä vaiheessa syytä mainita, että alkoholilla EI ollut osuutta asiaan.
3. Junaton Järvenpää
Kolmas stoori liittyy Samulin keikkaan Järvenpäässä marraskuussa 2012. Ensinnäkin olin alunperinkin aliarvioinut keikkapaikalla kuluvan ajan: keikat voivat alkaa hyvin myöhässä ja fanitapaaminen 45min keikan jälkeen on vielä varsin kohtuullinen odotusaika. Mutta sössitty mikä sössitty, missasimme viimeisen pyörätuoliystävällisen junayhteyden ennen aamua. Siinä vaiheessa ei auttanut muu kuin ruveta soittamaan vakitaksille Helsinkiin, että tulisi noukkimaan meidät kotiin nukkumaan pakkasesta hytisemästä.
Onneksi löysimme kolmannen eksyneen fanilampaan jakamaan kustannuksia, niin reissu ei ollut kenellekään taloudellisesti katastrofi. Jos meillä olisi ollut yhtään enempää pokkaa, olisimme kylmyydestä johtuen ehkä yrittäneet pummia bändiltä kyytiä. Aikataulun venyminen oli itselleni vielä lisäongelma, koska majoitin samana viikonloppuna toiselle keikalle pyrkineen kaverini ja koska olin avaamassa ovea lopulta vasta aamuneljältä, jouduimme herättämään myös toisen kaverini naapurista, jotta majoitettava kaverini ei olisi joutunut viettämään lähes koko yötä ulkona. Sinä yönä naapurikaverikaan ei siis nukkunut.
2. Hippaa Turussa
Tämän sattumuksen tapahtumapaikka oli Juha Tapion keikka joulukuussa Turun Logomossa ja tätä komiikkaa olivat todistamassa edellisen tarinan naapurikaveri sekä hänen äitinsä ja kihlattunsa. Kaiken piti teoriassa olla niin selvää, kun voi vain olla: olimme Mikon kanssa sopineet selvästi Twitterissä että näämme salissa keikan jälkeen. Kaikki menikin aluksi hyvin, kun Mikko tuli nopeasti saliin juttelemaan järkkärin kanssa ja ajattelin jo, että tämähän meni helposti.
Yksi nopea Mikon käsiliike rikkoi tämän illuusion. Tulkitsin hänen huitovan meitä menemään alakertaan (logiikkaahan siinä ei olisi, mutta en ajatellut niin pitkälle siinä vaiheessa) ja lähdinkin kelaamaan muiden edellä tuhatta ja sataa kohti hissiä. Hetken päästä kuulen, kun keikkaseurueemme huutelee pysähtymään. Käännyn nopeasti 180 astetta ympäri ja huomaan Mikon seuranneen meitä käytävään. Olis tosiaan pitänyt jäädä sinne saliin odottamaan kiltisti eikä höntyillä ympäriinsä ja viivyttää jo Mikon valmiiksi kiireistä lähtöä. Idolien jahdatuksitulemisoikeudesta huolissaan oleville voin kertoa helpottavan tiedon: olen jahdannut Mikkoa ja Maijaa aika monta kertaa enemmän kuin he mua.
1. Vahinkoavautuminen
Viimeisen listan fanituskommelluksen tapahtumapaikka on tuttu ja paras Helsingin keikkapaikka Helsingin Tavastia-klubi ja Samuli Putron syksyn 2012 keikan jälkimainingit. Olimme sopineet Mikon kanssa taas Twitterissä, että näämme keikan jälkeen. Tässä vaiheessa on syytä mainita, että kyseessä taisi olla silloin toinen tai kolmas keikka, kun olimme vartavasten sopineet näkevämme ja siksi kummankin tapa toimia oli ainakin itselleni vielä vieras.
Noin tunnin odottelun jälkeen koko keikkaseurueemme minä etunenässä alkoi ihmetellä, että mihinhän Mikko oli jäänyt. Ajattelimme hänen unohtaneen ja yritimme sanoa parille takahuoneeseen menevälle tyypille, mutta joko he eivät kuulleet tai ajattelivat meidän olevan kännissä tai muuten vaan sekaisin. Aikaa kului ja luonteeni näytti kärsimättömyytensä ja minimaalisen kykynsä mitä tulee epävarmuuden sietämiseen: ennen kuin tajusinkaan, olin avautunut suht kovaan ääneen, että missä hemmetissä Mikko oikein lahnaili.
Vahinko vain, että olin selin bäkkärin oveen, joten en tajunnut tarpeeksi ajoissa sulkea turpaani ennen kuin tämä kaivattu kitaristi oli jo vieressä. Hups, hups ja hups. En oikeasti riehunut edes odotteluajasta, ainoastaan siitä epävarmuudesta, että onko hän tulossa lainkaan. Vähän on hävettänyt jälkikäteen, kun hän on myöhemmin kysynyt, että ei kai tällä kertaa kestänyt liian kauan. En haluaisi leimaantua turhasta riehujaksi. Sen opin, että enää en käännä selkääni bäkkärin suuntaan. Ehdin siten ainakin sulkea turpani ajoissa, jos avautumismopo lähtee keulimaan.
Fanityttö Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti