Mikko Kosonen @Tavastia-klubi 20.5.2014

Yläasteen ja lukion musatunnit olivat traumaattisia yhdestä syystä: siellä piti soittaa kitaraa. Laulaminen oli kivaa, musahistoria oli kivaa, kitaran soittaminen aivan kamalaa. Tai ei sitä takelteluani voinut edes hyvällä tahdolla kutsua soittamiseksi. Sointu, pitkä tauko ja toinen sointu. Ei näillä sormilla ja tällä hahmotuskyvyllä vaan saatu sinänsä hyvästä soittimesta irti mitään järkevää. Minä ja kitara olimme allergisia toisillemme: hyi, vie se pois.

Nykyään minä ja kitara tulemme hyvin juttuun, kunhan kumpikin pysymme lestissä: kitaran paikka on lavalla ammattilaisen käsittelyssä ja minä puolestani kuulun eturiviin katsomaan ihaillen sitä harmoniaa. Miten joku niin mahdoton voi näyttää niin helpolta? Ja entäs sitten, kun joku tuottaa tätä kitaramusiikkia improvisoiden juuri siinä hetkessä vailla mitään suunnitelmaa? Tätä yleisö sai todistaa legendaarisella Tavastia-klubilla by Mikko Kosonen.

Ottaen huomioon kitarahistoriani lisäksi introvammaisuuteni, tämä keikka ei ollut ehkä se itsestäänselvin valinta, mutta eskaloitunut fanityttöyteni vaati ehdottomasti päästä paikalle ja tentata Twitterissä yksityiskohtia. Sori, oli pakko ja on varmasti myös jatkossa: vastauksia please. Fanityttöyteni lisäksi myös Mikon uran draaman kaari on mielenkiintoinen: bändimuusikosta ainakin yhden keikan ajaksi soolomuusikoksi. Tähän väliin kaino muistutus siitä duettomahdollisuudesta...Voisihan sitä ainakin harkita, niinhän?

Kolmen kappaleen pitkän intron jälkeen vihdoin asiaan. Keikka oli hieno, vaikka sen instrumentaalius vaatikin aivoissa naksahduksen taiteellisempaan suuntaan. Meininki oli ehdottoman rock vaikka rokkikeikan hurmiollisuuden sijaan oltiinkin lähempänä konserttisalin intiimiyttä.

Yritin muun yleisön reaktioista päätellä sopivaa käytöstä: eturiviin ryntääminen olisi ollut vähintäänkin friikkiä, hillityn innostuksen osoittaminen sen sijaan aivan jees. Maija oli tietenkin paikalla katsomassa miehensä keikkaa ja normaalin yleisötarkkailun lisäksi taisin vilkaista häntä vähän turhan monta kertaa. Fanityttöyteeni kuuluva uteliaisuus ei erottele työtä ja siivilielämää, vaikka asiallisesti osaankin käyttäytyä.

Tajuan kirjoittavani kaikkea muuta kuin analyysia itse keikasta. Ei tällä musiikkitietoudella käsitteellistetä tätä kokemusta: paljon erilaisia kitaroita (joista yksi näytti pinkiltä tietyssä valossa), hyvältä kuullostavia soittopätkiä, päänsisäistä hämmennystä ja monia muita fiiliksiä. Siksi sanonkin teille: Jos tämä tilaisuus toistuu, menkää ihmeessä. Minä aion ainakin olla mukana, erittäin todennäköisesti kera viinilahjan.

Sitä ennen nauttikaamme tämän konsertin joskus ilmestyvästä jonkinlaisesta tallenteesta. Ei harmainta haisuakaan että mikä ja milloin, mutta sen tiedän, että tulen hankkimaan sen niin pian kuin mahdollista. Fanityttöyteni voi vahvasti ja pulskeasti ja sen seuraava etappi on kaikella todennäköisyydellä Valtteri-festivaali Tampereella juhannuksena.

Siihen asti, voikaa hyvin!

Fanityttö Heidi