Pakko myöntää, että tällä kertaa odotukset heittivät häränpyllyä todellisuuden kanssa: nautin keikasta paljon mutta Maijan tapaamisesta jäi jos ei nyt huono niin ainakin ristiriitainen fiilis. Ensin hyvät uutiset: Kollektiivin uuden levyn biisit kuullostivat paremmilta livenä kuin levyllä (ostin myös fyysisen levyn tänään) ja tuntemattomammat keikkasetin vanhemmat biisit pitivät huolen, että yllättävyysmomentti oli koko tunnin konsertin ajan läsnä. Se kulminoitui viimeiseen encoreen, jossa en tunnistanut Ultra Bran biisiä Pärnu.
Oli virkistävää vaihtelua olla keikalla, jossa en voinut hoilottaa jokaisessa biisissä mukana vaan tunnelma vangitsi pelkästään kuuntelemaan. Huomasin keikan jälkeen puristaneeni lippua kädessäni. Kuvia en ottanut, sillä virallisesti se oli kiellettyä ja lisäksi istumapaikkani oli niin kaukana, että nopeista kännykkäräpsyistä olisi tullut lähinnä pikselimössöä. Konsertti kuitenkin taltioitiin, joten toivottavasti se tulee myöhemmin telkkarista.
Keikan jälkeen oli vuorossa se vähemmän onnistunut tapaaminen Maijan kanssa. Olen jo jotenkin oppinut hallitsemaan epävarmuuden ärsyttävyyttä: en hypi enää yhtä pahasti seinille siitä, ettei tapaaminen ole varmaa, kuin aiemmin. Varsinaisesti asiat alkoivat mennä pieleen siis vasta siinä vaiheessa, kun fanitapaamisesta muodostui Maijan ympärille kerääntynyt porukka. Olen aina ollut huono osallistumaan keskusteluun ryhmässä, vaikka sen jäsenet olisivat kuinka mukavia. En vain saa suutani auki keskustelun vaatimassa tahdissa ja vetäydyn kuuntelijan rooliin.
Jossain vaiheessa sain kuitenkin sanottua, että mua on pyydetty haastatteluun puhumaan fanittamisesta. Maija (tietenkin) sanoi, että tottakai meen, mutta nopeasti keskustelu kääntyi siihen, mitä muuta fanittamisesta on ollut viime aikoina mediassa. Muistelimme siinä porukalla Buusteria ja Jyrkiä ja Maija muisti Helsingin Sanomien fanitusta käsittelevän kolumnin.. Hän valitsi siinä tilanteessa tekstistä näkökulman, että fanien pettyminen idoleihinsa olisi täysin normaalia.
Kommentti kouraisi syvältä: olen niin monta kertaa ollut selvittelemässä fanitussotkujani sydänverellä ja nyt idolini sanoo sen olevan ainoastaan hyväksyttävä tosiasia, jonka kuuluu mennä niin. Siinä tilanteessa ajattelin dramaattisesti, että aiemmilta pahoilta oloiltani katosi oikeutus ja kyse olikin vain siitä, ettei tyhmä fanityttö ymmärtänyt fanitusilmiön todellista luonnetta. Kolumni itsessään on teemaltaan mielenkiintoinen ja vaatii jo uuden postauksen, joten palaan siihen myöhemmin. Teaserina paljastettakoon, että olen aina ollut fanituksen järkeistämistä vastaan.
Omaa negatiivista reaktiotani voisin kuitenkin vähän analysoida: miksi tapaamisesta jäi heikohko fiilis? Edellämainittu ryhmätilanne oli tietysti yksi syy, mutta toinen oli varmasti tapaamiseeni lataamani valtavat odotukset: luulin, että Maija sanoillaan ja pelkällä omalla olemuksellaan saisi pumpattua muhun niin paljon itseluottamusta, että unohtaisin listat siitä, mikä kaikki voisi mennä pieleen. Odotin Maijan ratkaisevan itsetunto-ongelmani ja saavan mut vakuuttuneeksi siitä, että olen oikea ihminen puhumaan fanittamisesta enkä täysin kelvoton sekä fanina että haastateltavana.
Tilanne meni siis mönkään ja koska en voi kääntää kelloa taaksepäin ja muuttaa tapahtunutta toisenlaiseksi, on mun muutettava omaa ajatteluani: annoin Maijalle tiedostamattani täyden vallan joko korjata säröinen mieleni taas ehjäksi tai rikkoa se miljoonaksi pieneksi palaseksi, joten mun on otettava vastuu myös seurauksista. Vaikka täydellisestä katastrofista oltiinkin vielä kaukana, kyllä se silti harmitti. Kestän kohtalaisesti muiden ihmisten fanitusruotimista romahtamatta, mutta Maijalta kommentti tuli tilanteen sisältä ja aivan liian läheltä.
Muistutan kuitenkin jatkuvasti itseäni siitä, että voin yhä itse päättää, alanko rypeä itsesäälissä ja hautaudun maan alle piiloon kaikilta katseilta vai yritänkö tsempata itseäni haastatteluun omilla vahvuuksillani: mulla ei ole niin vahvaa valtaa mielialoihini kuin idoleillani, mutta ymmärrän toimittamisesta jotain, joten voin varautua osaan kysymyksistä etukäteen ja siten lisätä itsevarmuuttani itse haastattelutilanteessa. Valitsin jälkimmäisen ja ilmoitin toimittajalle, että suostun juttuun. Ilmoittelen täällä, kun speksit esitysajankohdasta ovat selvillä.
Loppukaneettina vielä todettakoon, että tämä kirjoitus ei ollut kritiikki Maijaa kohtaan vaan pikemminkin rehellistä itsereflektiota omista fiiliksistäni tästä illasta. Maija on silmissäni edelleen viisas ja lempeä nainen, joka on lisäksi vieläpä käsittämättömän lahjakas muusikko ja hauska tyyppi. Yhteiskuvassa Maijan hiusten vieressä ollessani tuttu hyvä fanitustunne oli läsnä. Odotan lokakuun kolmatta päivää (Kollektiivi Lahdessa) kieli pitkällä. Erittäin todennäköisesti fiilis on sen keikan jälkeen erittäin paljon parempi kuin nyt. Kunhan välttelen ryhmätilanteita ja fani-ilmiöanalyyseja ja varsinkin niiden yhdistelmää.
Fanityttö Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti