Case Salo

Kuten otsikosta voi päätellä, keikalta on palattu. Putro-crew oli tapojensa mukaan hurmaava ja uuden fanitusystäväni seura mahtavaa, mutta muuten ns. keikkajärjestelyt menivät enemmän tai vähemmän vihkoon. Kaikki alkoi siitä, kun sain flunssan Järvenpään reissulta, sitten Saloon lähtevän ryhmärämämme koko supistui puoleen luvatun sateen takia ja lopuksi saavuttuamme sääukkoa uhmaten paikalle meitä kohtasi tyrmäävä näky: penkkejä! Hyvästi hikinen rokkikeikkafiilis ja tervetuloa yhteislaulutilaisuus kera joulupukin ja juhlapuheiden.

Tätä hetken surkuteltuamme suuntasimme fanitusystäväni kanssa eturiviin. Pois lähdettäisiin vasta pakotettuina. Kerrankin pyörätuoleista oli jotain hyötyä, sillä kävelevät häädettiin armotta penkeille istumaan. Mysteeriksi jäi, miksi penkkien ja korkean lavan väliin oli jätetty alue, johon olisi hyvin mahtunut muutama rivi innokkaita faneja bailaamaan. Järjestäjiltä oli jäänyt nyt tilaisuuden luonne tajuamatta, sillä kuulin yleisön joukosta aiemmin esimerkiksi Lauri Tähkän keikalla olleen ihan kunnon bileet. En voi ymmärtää, miksei tälläkin kertaa voinut olla niin.

Keikka oli kuitenkin hyvä ja bailasimme mitä nyt kahdestaan eturivissä kehtasimme. Yritin unohtaa erityisoikeutemme ja keskittyä nauttimaan keikasta, mutta silti tunsin muutaman fanin murhaavan katseen niskassani. Itseänikin harmitti heidän puolestaan, saattoihan tämä olla jollekin alaikäiselle intohimoiselle fanille vuoden ainut Samuli-keikka ja sitten järjestelyt kusevat näin pahasti. Hienoa että kaupungit järjestävät ilmaiskonsertteja, siitä Salolle pisteet, mutta puitteet tulisi luoda esiintyjän mukaan. Järkkäreitä ainakin tuntui riittävän alueella, kovin työttömiä sellaisia.

Keikan jälkeen Samuli pelasti yleisön fiilistä mitä pelastettavissa tulemalla jakamaan nimmareita bäkkärin nurkalle. Jono oli pitkä, mutta jokainen sai haluamansa. Lainasin uutta nimmaritussiani yhdelle seurueelle, jossa äiti ja tytär pyysivät nimmarin lavalta saatuun settilistaan. Itse pyysin nimmarin edellisessä postauksessa mainittuun tyynyliinaan ja kaverini päästi Samulin oikein iholle asti ja sai nimmarin käsivarteen. Kuulin jälkikäteen, että Samuli oli kirjoittaessaan väläyttänyt myös viisauttaan: "Kun mennään iholle asti, pitää muistaa kaksi asiaa: ettei satuta tai sotke". Ihana mies, tuon kun jokainen muistaisi muissakin ihokontakteissa.

Ihokontakteista puheenollen, paluumatkalla teimme fanitusystäväni kanssa sopimuksen: jos hän Korjaamon keikan jälkeen syyskuussa halaa Samulia, mä halaan Mikkoa. Homma ei ole kummallekaan mitenkään vastenmielistä, mutta niiden kahden pökkelön miehen kanssa siitä ei saa mitenkään luontevaa. Paljon luontevampaa on kapsahtaa Maijan kaulaan  ja tämä tuleekin todennäköisesti tapahtumaan omalta osaltani Kollektiivin Kulttuuritalon keikalla. Siellä tarkoitukseni on myös saada viimein suuni auki siitä, kuinka valtavan iso merkitys Maijalla on elämääni ollut ja tietysti kiittää häntä siitä. Pitäkää peukkuja, että en jäädy ratkaisevalla hetkellä. Itsensä haastaminen on päivän sana.

Mitä te haluaisitte sanoa idolillenne?

Fanityttö Heidi