Samuli Putro @Kallio kukkii 18.5.2014

Ensinnäkin: I did it! Keikka numero 12 ja vihdoin nimmari ja yhteiskuva hankittu. Ei yhtään järkevää selitystä sille, että miksei aiemmin, mutta onneksi sentään nyt. Olen juuriltani hitaasti lämpenevä hämäläinen, jonka innostusliekki vaatii aikaa syttyäkseen roihuun. Yleisen alkukankeuteni lisäksi nihkeilyyni oli myös toinen syy: Mikko vaihtoi Samulin bändiin Maijan bändistä ja tämä muutos herätti fanitytössä ensin suunnatonta kapinaa, jonka uhriksi viaton Samuli sitten joutui.

Luulin häntä myös liian taiteelliseksi (eli vaikeasti lähestyttäväksi) tyypiksi, mutta voin myöntää olleeni erittäin väärässä. Mukava ja kohtelias mies, joka tekee loistavaa musiikkia ja jonka läpille allekirjoittanut nauraa aina kippurassa. Itseironia on paras huumorin muoto. Nykyään luen ja kuuntelen hänestä kaikki haastattelut, ravaan keikoilla ja odotan kieli pitkällä onko hän Vain elämää -sarjan artisteja, joten eiköhän kyseenalaistamisen aika ole Samuli-fanituksenikin kohdalla ohi. Välillä varautuneisuuteni ärsyttää itseänikin, mutta ainakin sytyn sitten kerralla kunnolla.

Ehdottoman "kaikki tai ei mitään" -ajatteluni mukaisesti olemme nyt etunimimoikkailututtuja ja kesälle on ostettu liput kolmelle lisäkeikalle: Valtteri-festivaalille Tampereelle, Ruisrockiin Turkuun ja Torin rytmeille Hyvinkäälle. Lisäksi päässäni on alkanut pyöriä hänelle fanilahjaideoita (keikan spiikistä inspiroituneena olin viime viikolla jo melkein kassalla My Little Ponyn kanssa) ja tietysti keikkaraportit pääsevät tähän blogiin, vaikkei Mikko remmissä mukana olisikaan. Paikka on siis ansaittu ja se ei helpolla horju.

Nyt pitkähkön intron jälkeen itse keikkaan: Samuli soolona (ilman bändiä) Kalliossa Harjun nuorisotalolla. Soolona tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että Samuli säesti itseään pianolla ja akustisella kitaralla. Moni biisi kuullosti siis erittäin erilaiselta kuin levyllä tai aiemmilla keikoilla, mutta ainoastaan hyvällä tavalla. Sovitukset sopivat tähän konserttisalimaiseen keikkatilanteeseen, mutta tuskin toimisivat rokkiklubilla. Puitteet olivat intiimit, vaikka ajoittain kuumuus laittoi miettimään, olisiko sing along -tyyppinen ulkoilmakonsertti toiminut hellesunnuntaina paremmin. Molemmissa on puolensa eikä niitä ole tarpeen arvottaa.

Ennen keikkaa pääsimme pienen porukan kanssa kuuntelemaan soundcheckiä, jossa henkilökunta sai tehdä töitä saadakseen kitaran äänentoiston kuntoon. Osa porukasta joutui roudauspuuhiin eli siirtämään pöytiä sivuun yleisön tieltä ja Samuli kysyikin heiltä, että oliko heillä kuuma. Minä siihen sitten sen kummempia miettimättä tokaisin, että tottakai meillä on kuuma, kun Samuli on paikalla. Ei se maailman toimivin läppä siinä kohdassa. Leukaperät, miksi aina petätte minut juuri ratkaisevalla hetkellä? Haluaisin olla mokatessani yhtä cool kuin Samuli oli tällä keikalla tajutessaan heittävänsä amfetamiiniläppää nuorisotalolla tai unohtaneensa täysin hittibiisiensä kohtia. Matkaa tuohon on vielä, pussi menee päähän nopeasti.


















Kokonaisuudessaan keikka oli samaan aikaan piristävä ja koskettava. Hitaammat biisit toimivat erityisen hyvin tällä kertaa, mutta suurin oivallus itselleni oli Älä huuda mulle -biisin teksti: "juomatta ei drinkki surkeinkaan jää" eikä oma versioni "juomatta ei drinkki sun keikkaan jää". Alitajunta lähettelee viestejä addiktiostani. Keikan jälkeen kiva järkkäri haki Samulin moikkaamaan mua ja toista aktiivista Samulin fania ja sönkötin vähintään yhtä pahasti kuin väärinkuultujen biisinsanojen kohdalla.

 Lisäksi innostuin meuhkaamaan hänelle Mikon Twitter-vastaamattomuudesta. Joku toinen olisi saattanut sanoa, että nyt se pää kiinni, mutta Samuli vastasi diplomaattisesti jotain keikkajännityksestä. Ihana mies, fanitytön kriisejä pitää ymmärtää. Olin koko loppuillan onnellinen tästä kohtaamisesta ja se tunne työntyyy esille nytkin.

Huomenta tai hyvää yötä ihanat lukijani, jatkan toivottavasti pian Mikon soolokonsertin raportilla.Sen jälkeen voisi Oikeasti yrittää paneutua fanituksen yleisaiheista puhumiseen ennen kesän keikkoja. Toisaalta tulen vouhkanneeksi monesta yleisasiasta näissä keikkakirjoituksissakin, koska fanitus on parasta käytännössä. Teoriassa tilanne voi olla mikä tahansa, mutta fiilis ratkaisee.

Fanityttö Heidi

Voinko kysyä?

Olen tiistaina menossa Tavastialle Mikko Kososen kitaradogmakeikalle , siistiä ja samalla jännittävää. Olen tarjonnut siitä juttua pariin pienempään lehteen (ja kolmas idea tuli juuri) ja niiden kohtalo ratkeaa myöhemmin. Tyylilleni uskollisena olen kuitenkin tälläkin kertaa kehittänyt tilanteeseen myös fanitusdilemman: kysyisinkö, ehtisikö idolini moikata keikan jälkeen?

Lähtökohtaisesti: totta hitossa kysyisin. Todennäköisesti improvisoitu kitarakeikka on suhteellisen "once in a lifetime" -tilaisuus ja siitä olisi kiva päästä antamaan palautetta (eli kehuja) tuoreeltaan. Toinen syy on lähestyvät kesäfestarit ja syksyn auki oleva tilanne keikkarintamalla. Festareilla fanitapaamisten järjestäminen on miljoona kertaa vaikeampaa ja olisi ikävää siirtää mahdollista seuraavaa kohtaamista seuraavalle Samuli Putron levyn kiertueelle. Pikainen moikkailu olisi siis tiistaina erittäin kiva.

Sitten ne mutta-asiat: miksi olisi korrektimpaa jättää kysymättä. Ensinnäkin edellisestä kohtaamisesta on vain reilu kuukausi, joten tyrkyn ja huomionkipeän friikin maine on todellinen riski. Intohimoinen fanittaminen on fine, mutta raja pakkomielteisyyteen on häilyvä eikä sitä saa ylittää, edes muiden silmissä. Intohimoisuus ei saa myöskään edes muiden silmissä kääntyä ihastumiseksi: fanittamisessa ja parisuhteessa on munille eri korit ja se raja on itselleni loukkaamaton.

Toinen "älä tee sitä"-peruste oman maineriepuni lisäksi on, että oletan paikalle tulevan paljon Mikon läheisiä. Tuntuisi erittäin väärältä varastaa heiltä Mikon huomiota niin ainutlaatuisella hetkellä. Se toimii myös toisinpäin: hän saattaa haluta viettää aikaa läheistensä kanssa ja sitä oikeutta en tohtisi kyseenalaistaa. Mihin kohtaan tässä paletissa asettuu yksi hänen uskollisimmista faneistaan? Olenko fanilahjoineni ja kehuineni keikan jälkeen ilo vai siinä tilanteessa lähinnä tiellä?

Monia syitä siis puolesta ja vastaan, joten turvauduin yhden uskollisista neuvonantajistani näkemyksiin. Fanituksessani muutama luottotyttö kääntää rattia siinä vaiheessa, kun olen ajamassa ojaan. Välillä käännyn heidän ohjaamaansa kulmaan, välillä riuhdon holtittomasti päinvastaiseen suuntaan. Tämänkertaiset neuvot olivat, että älä tilitä julkisesti ja totta hitossa kysyt. Ensimmäinen neuvo kaikui kuuroille korville (kuten huomaatte), mutta toista aion noudattaa (siitäkin huolimatta, että saattoi olla vain keino paeta tiistaihin kestävää jossittelua).

Fanitytön tehtävä on olla aidon innostunut ja siihen idoli asettaa tarvittaessa rajat, jos fanilla lähtee keulimaan. Toisaalta en voi myöskään mitenkään tietää, haluaako Mikko mieluummin olla rauhassa läheistensä kanssa vai saada mahdollisimman paljon palautetta keikastaan. Mun homma on selvittää asian laita ja kunnioittaa päätöstään. Ehtimättömyys on todellakin OK, juuri em. syistä. Tiedän joidenkin pitävän sitä rahanahneiden paskiaisten touhuna, mutta mä en voisi olla enempää eri mieltä. Jokaisen fanitapaamisen on perustuttava ehdottomasti vapaaehtoisuuteen molempien puolelta ja molempien tarpeita täytyy kunnioittaa. Tätä en omassa fanituksessani onneksi joudu kyseenalaistamaan.

Kyselevää viikkoa!

Fanityttö Heidi